Alkoholi

Etanoli lienee vanhin ja yleisin ihmiskunnan käyttämä päihde, koska sitä syntyy luonnostaan missä vain sokeriliuoksessa jota ympäristön hiivat anaerobisesti hajottavat. ("Alkoholikäyminen.") Se on pienimolekyylinen yhdiste, joka imeytyy tehokkaasti limakalvoilta ja varsinkin pikkusuolesta, sekä kulkee helposti veri–aivo-esteen läpi.

Etanoli on voimakas lamauttaja, tehostaessaan aivojen gamma-aminovoihapporeseptorin (GABA_A) toimintaa. Se onneksi on samalla myös varsin ärsyttävä aine, niin että se helposti johtaa aloittelevassa käyttäjässä oksennusreaktioon, joka poistaa myrkyn elimistöstä. Jos näin ei kävisi, etanoli tappaisi suorilta jopa enemmän kuin nykyisellään tekee.

Etyylialkoholilla on myös kautta maailman hyväksytty sosiaalinen asema päihteenä, mikä edistää sen terveyshaittoja, varsinkin koska sen aiheuttama sairastavuus ja kuolleisuus yleensä on kroonista lajia: viinaan harvoin kuollaan akuutisti, mutta kroonisesti paljonkin. Haitat ovat samankaltaisia kuin poltetulla tupakalla; ne hiipivät vuosien myötä.

Viina ja rööki ovat pääsyyt miksi aloin kirjoittaa tätä teosta: olen pahasti koukussa molempiin, pitkältä ajalta.

Miltä se tuntuu? Miksi sitä vedetään?

Etanoli on kaksijakoinen päihde. Ensin se vapauttaa estoista ja tekee sosiaalisesta kanssakäymisestä siis helpompaa. Tulee ns. "pikkuhiprakka". Tuon takia sitä usein juodaan estojen estämiseksi hieman, ja sitä kautta vaikkapa päädytään panosänkyyn. Varsinkin nuoret naiset tekevät näin, kun naisen orastava seksuaalisuus on edelleenkin niin hankala aihe.

Kuitenkin yhtään suurempi annos helposti vie ihmisen estot liian alas. Alkaa tulla väkivaltaa mieheltä ja ei-haluttua antautumista naiselta. Sekoilua puolin ja toisin, ja eläimellisempää menoa pinnalle. Raiskaus- ja katuväkivaltariski kasvavat voimakkaasti. Yleisesti ottaen näin tapahtuu naiivin käyttäjän kohdalla n. 3-5 ravintola-annoksen välillä, samalla kun tottuneet käyttäjät voivat vetää 20-30 annosta. Tyypillisesti tottuneet käyttäjät — kuten minä — ovat sitten myös arvaamattomampia loppuillasta kuin naiivi käyttäjä, eivätkä osaa lähteä ajoissa selviämään viinastaan.

Käytön psykologia ja etiologia

Yleisesti katsotaan, että alkoholia käytetään sosiaalisen ahdistuksen lääkkeeksi, lähes yleismaailmallisesti. Niinpä ne joilla on enemmän tuota, juovat myös enemmän. Geneettistä taipumusta juomiseen on myös paljon: jos maksan entsyymit eivät toimi normaalisti, niin että alkoholin aineenvaihduntatuotteita kasautuu elimistöön, kuten aasialaisilla usein on, seuraava paha olo estää tuntuvasti alkoholin liikakäyttöä. Monissa muissakin geeneissä jotka vaikuttavat addiktiokäyttäytymisen syntyyn on eroja yksilöstä yksilöön.

Suomalaisilla on keskimäärin paljon taipumusta juomiseen, syystä tai toisesta.

Niinpä suomalaisella lapsella on hyvä syy varoa alkoholia alusta asti. Koska keskimääräinen taipumus alkoholin haittakäyttöön, yhdistettynä varsin helppoon alkoholin saaatavuuteen nuoruusiällä, juoppokulttuurin olemassaolo jo kotiajoista, ja kaikki se muu suomalainen, altistaa voimakkaasti haittakäytölle myöhemmällä iällä. Jos sitä käytetään, olisi tärkeää, että käytetään sellaisen kulttuurin rajoittamassa tilassa, joka ei kannusta suuriin annoksiin tai pitkäaikaiskäyttöön, kerrallaan.

Historia

Kansainvälisesti

Suomessa

Kemia ja biologia

Valmistus

Farmakologia, farmakokinetiikka, toksikologia ja lääketiede

Annostus

Läheiset aineet, yhteis- ja oheiskäyttö

Ravitsemukselliset vajeet ja muut puutostilat käytöstä

Vasta-aineeet, antagonistit

Lääkinnällinen käyttö

Kulttuuri

Ikäjakauma käytössä

Juhla- ja bilekulttuuri, sekä satunnaiskäyttö

Liika tissuttelu ja haittakäytön raja

Käyttäjäalakulttuuri

Seksuaali- ja pariutumisalakulttuuri

Laki ja politiikka

Oheisrikollisuus

Väkivalta

Liikenteessä

Markkinat ja teollisuus

Käytön riskit

Somaattiset riskit

Yliannostus

Vieroitusoireyhtymä

Psykologiset riskit

Sosiaaliset riskit

Liikakäytön ja riippuvuuden hoito

Tarinoita ja tapauskuvauksia

Lisäluettavaa

Käyttöopas

Minulla on pitkään ollut tarkoitus aloittaa kirjan kirjoittaminen, päihteistä. Sen työnimi, ja ehkä lopullinenkin, on Käyttöopas — kaikki mikä sinun tarvitsee tietää päihteistä. Koska en oikein tiedä mistä päästä alkaa purkaa aihetta, varmaankin paras on lähteä siitä mikä on tutuinta: alkoholismistani, eli siis etyylialkoholista aineena ja aiheena.

Kirjoittelen siis silloin tällöin blogiini artikkeleita. Ehkäpä niistä joitakin vuosia myöhemmin jäsentyy kokonaisuus. Jos tämä valmistuisi joskus vielä, tarkoituksena todella olisi kattaa kaikki olennainen kaikista laille ja lääketieteelle relevanteista päihteistä.

Sarjan ote tulee olemaan varsin henkilökohtainen, ja vaikka se tavoittelee samalla tieteellistä tarkkuutta, lähdeteos tämä ei ole enkä aio viitteistää sitä lainkaan. Se seisoo tyylilleni uskollisesti yksinään, ja jättää vastuun tiedon oikeellisuuden varmistamisesta lukijalle.

Pyrin keräämään tähän aikaisimpaan pääartikkeliin (mahdollisesti) tulevan teoksen kokonaisrakenteen. Se olisi nykyisellään seuraava ja jatkuvasti kehittyvä, kuten kaikki ala-artikkelitkin:

Sisällysluettelo

1. Johdanto

2. Päihdekulttuurista

   • Yleisesti
   • Arkinen laillinen päihdekulttuuri
   • "Miedon" laittoman huumeen ajatus
   • Suomalaisesta sekakäytöstä ja varhaisesta aloitusiästä
   • Sukupuolirooleista kovassa päihdealakulttuurissa
   • Väkivallan rooli huumealakulttuurissa
3. Käyttötavat
   • Syömiskäyttö, eli enteraalinen annostelu
   • Inhalaatio, eli vetäminen höyrynä tai kaasuna
   • Suonensisäiskäyttö, eli intravenaalinen (IV) neulapisto
   • Insufflaatio, eli vetäminen aerosolina tai jauhona
   • Intramuskulaarinen käyttö, lihaksensisäisesti
   • Ihonvälinen käyttö, eli transdermaalinen
   • Peranaalinen, bukkaalinen ja subdermaalinen annostelu, limakalvoilta
   • Peroptinen annostelu, harvinaisena ja scifistisenäkin, silmästä
4. Riippuvuusoireyhtymä
5. Päihteidenkäytön oheishaitat
6. Päihderyhmät, yksittäin
   1. Kahvi
   2. Alkoholi
   3. Tee
   4. Kaakao
   5. Tupakka
   6. Bentsodiatsepiinit ja barbituraatit
      • Flunitratsepaami, Rohypnol, deittiraiskauslääkkeenä
   7. Kannabis ja kannabinoidit
   8. Morfiini, heroiini, ja muut opiaatit sekä opioidit
   9. Amfetamiinit ja vastaavat piristeet
   10. Ekstaasi
   11. Kokaiini
   12. Klassiset hallusinogeenit
   13. Dissosiatiivit
       • Ilokaasu
   14. Deliriantit
   15. Gamma ja lakka
   16. Liuottimet; imppaus
   17. Eetterit
7. Laillisten lääkkeiden oheiskäyttö, ja yhteisvaikutukset
   1. Lihasrelaksantit kuten alfa-agonistit
   2. Hermokipulääkkeet kuten gabapentinoidit
   3. Atyyppiset neuroleptit
   4. MAO-estäjät, ml. harmala-alkaloidit ja asetaldehydi
8. Riippuvuuden ja muiden päihdeperäisten sairauksien hoito
   1. Lääkinnällinen ja korvaushoito
   2. Lääkkeetön hoito
   3. Psyko–sosiaaliset ja holistiset lähestymistavat
   4. Vertaistyö sekä -ryhmät
   5. Läheisten ja perheiden tarpeet
   6. Hoidon toimivuus, näyttö siitä, ja elinkaariennusteet sairaudessa
9. Itsehoito
   1. B1-vitamiini, tiamiini, alkoholismissa
   2. Kehno ruoka: kuidunsaanti ja ne muut vajeet
   3. Liikunnan rooli kuntoutumisessa
   4. Unirytmi ja unihygienia
   5. Huuhaa, käärmeöljy, ja hopealuoti
   6. Itsehoidon mahdollisuudet ja rajoitteet
10. Yhteisesiintyvyys muissa psykologisissa ongelmissa
    1. Masennus ja ahdistus
    2. Kaksisuuntainen mielialahäiriö
    3. Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö (ADHD)
    4. Traumaperäinen stressihäiriö (PTSD)
    5. Persoonallisuushäiriöt
    6. Psykoottisspektrin häiriöt
    7. Pitkittynyt surureaktio
11. Yhteisesiintyvyys fyysisissä ja somaattisissa ongelmissa
    1. Ylipaino, metabolinen oireyhtymä, ja rasvamaksa sekä -kirroosi
    2. Kilpirauhasen toimintahäiriöt
    3. Virushepatiitit ja HIV erityisinä veritauteina
    4. Sydän- ja verisuonioireet
    5. Sukupuolitse tarttuvat taudit
    6. Krooniset keskushermostoa rappeuttavat tilat
    7. Paikalliset tulehdustilat ja bakteeri-, virus- sekä sieni-infektiot
    8. Systeemiset tulehdustilat
    9. Kaatuminen, ja muut akuutti trauma
12. Yhteisesiintyvyys sosiaalisesti
    1. Asunnottomuus
    2. Taloudellinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö
    3. Yksinäisyys, leskeys ja vanhuus
    4. Keskinäisväkivalta laajemmissa päihdepiireissä
    5. Parisuhdeväkivalta rajatummin
13. Päihdesanastoa
14. Epilogi

Tekijänoikeudesta

Tyypillisestä poiketen, tätä työtäni en laita public domainiksi, vaan sovellan siihen Creative Commonsin rajoittavampaa lisenssiä. Täsmällisemmin CC BY-NC-SA 4.0:aa, tai lisenssin seuraajia. Jos odotukseni teoksen surkeasta tuottopotentiaalista osoittautuisi vääräksi, löyhennän tulevaisuudessa ehtoja.

Riipuuvuudesta(ni), sairautena, taas

Joskos vaihteeksi yritettäisiin taas selittää mikä päihderiippuvaisen ongelma on. Se kun on niin huonosti ymmärrettyä mielestäni, ja tunnetusti olen tapellut nyt alkoholiongelmani kanssa puolet elämästäni.

Addiktion luonne ja kokemus

Usein edelleen kuvitellaan, että päihderiippuvuus on sitä kun riittävästi vedettyä vältellään vieroitusoireita, ja sitten pitää vetää lisää. Tähän perustuu vaikkapa se ajatus, että päihdekatkaisu jotenkin auttaisi ongelmaa.

No toki akuutisti auttaakin. Varsinkin alkoholin, bentsojen ja barbituraattien kanssa se on tarpeellista, koska akuutit vieroitusoireet voivat suoranaisesti rampauttaa tahi suorastaan tappaa. Vieroitushoito on siis lääketieteellisesti tarpeellista. Mutta onko riittävää, että akuutit oireet menevät pois, ja sitten sen jälkeen vain panet korkin kiinni?

Ei todellakaan ole. Ei edes lähes. Koska riippuvuusoireyhtymä ei perusluonteeltaan ole sitä että vedät kamaa. Se vetäminen on vain sen pintailmentymä. Todellinen ongelma on siinä, että riippuvainen on opettanut itsensä haluamaan väkinäisesti ja suoranaisesti tarvisemaan kamaansa. Usein yhtä jyrkästi, kuin normaalihemmo tarvitsee nälkäänsä ruokaa ja janoonsa vettä. Ongelma on siinä, että riippuvainen on jokseenkin pysyvästi rikkonut aivonsa motivaatioon ja mielihyväpalkintoon liittyvät radat.

Se on tietysti oma moka että sille tielle kerran lähdettiin. Muutenkin olisi voinut valita. Mutta aivan kuin kerran selkänsä murtanut laskettelija, jonka alaruumis ei enää suostu liikkumaan, tai haimansa mässäilyllä pamauttanut ylipainoinen uusykköstyypindiabeetikko, joka joutuu pistämään insuliinia, kerran riittävästi juonut ei myöskään pysty peräytymään sairaustilastaaan pelkällä tahdonvoimalla. Se on mikä se on, virheesi tuotos, eikä se ole hetimiten menossa pois. Aina voi katua päätöksiään, mutta kusessa olet edelleen, ja sitten pitää vain jotenkin diilata ongelman kanssa.

Ja se ongelma on sitten meille riippuvaisille hyvin todellinen sekä akuutti. Jokikinen meistä tietää että korkki pitäisi pitää kiinni ja piikki jättää vetämättä, kun ongelmia on jo tullut yllin kyllin. Mutta kun halu ja tarve tässä vaiheessa on jo liian suuri. Sitten jälleen kerran korkki onkin auki, tai piikki suonessa. Tuo tulee siitä toiminnallisesta aivovauriosta jonka päihde aiheuttaa: päihde kaappaa ihmisen motivaatio- ja mielihyväradat, niin, että jollet sitten käytä lisää, mikään ei tunnu miltään (anhedonia). Ennen kaikkea, käytät pakonomaisesti oppimisesta, koska ne oppimisradat ovat samaa kamaa; käytät, koska on pakko käyttää.

Annetaaas siis pari esimerkkiä tuosta pakonomaisuudesta, irrallaan mistään vieroitusoireista, jotka normiheebokin pystyisi tajuamaan. Yksi voisi olla paskahätä ja koti. Kun suoli täyttyy, tulee tarve ulostaa. Tuota kuitenkin pystyy pidättelemään. Mutta kuten kaikki tietää, jos kävelet paskahädässä kotia kohti, mitä lähemmäs pääset, sitä kiireisemmäksi tarve päässä tulee. Miksi noin? No koska olet oppinut helpottamaan oloasi omassa huussissasi, ja väliaivosi ennakoi sitä, ilman että sinulla on täydellistä tiedollista kontrollia asiaan. Tuo on täysin vastaava oppimisprosessin tulos kuin se, miten käyttäjä liipaistuu käyttämään lisää, ja se tuntuu yhtä painavalta addiktin päässä: seuraavan päihdeannoksen ottaminen on toki osittain tietoisen valinnan alla, mutta samalla se kuitenkin tuntuu aivan kammottavalta jollet ota, ja se saattaa ikään kuin itsekseen valahtaa, pakostaan. Varsinkin mitä lähempänä sitä vessaasi/totuttua käyttöpaikkaasi/-tilannettasi olet. Se vaan tulee, ja tunnet itsesi avuttomaksi pahanhajuisen alapääsi edessä.

Tai toinen. Refleksit. Kuvittele, että kun laitat sormen kynttilänliekkiin, se ei sattuisi tai vahingoittaisi, mutta muuten refleksit toimisivat normaalisti. Etkö automaattisesti vetäisikin sormen pois? Eikö olisi huomattavan vaikeaa ja henkisesti raskasta olla vetämättä sormea pois? Sillä tuo on minusta lähes tismalleen se tunne joka juomattomuudesta itselleni alkoholistina tulee. En minä vieroitusoireita useimmiten pelkäämään joudu, eikä sitä juomista jatketa todellakaan mistään rationaalisesta hyöty-haitta-analyysistä. Sitä jatketaan siksi, että jollet jatka, et pysty ajattelemaan mitään muuta kuin seuraavaa ryyppyä; yhtään enempää kuin voit ajatella muuta kuin sormeasi liekissä. Vaikka akuutti kipua ei ehkä olekaan, sun dopamiinirata on nyt jo vaan sillä tavalla rikki, että on vittu pakko. Vituttaa ja nolottaa, mutta sulta ei enää kysytä mitä haluat tehdä; olet tavallaan kehosi vanki. Ja vielä omasta typerästä valinnastasi.

Ei ole kiva tila olla, ja hyvin hankala tila päästä pois. Se on sairaus josta haluaisi toipua, muttei helposti ihan vain valitsemalla enää pysty. Tyhmä Sampo. Ruma, idiootti-Sampo, vihaan itseäni, ja varsin usein sen takia myös poistan itseni maailmankartalta. (Päihdeongelmat ja niihin johtavat mielenterveysongelmat ovat johtava itsemurhan syy, varsinkin nuorten keskuudessa, ja niinpä minullakin on kertaalleen ollut rannevaltimot auki.)

Miten tähän päädytään?

Minulla tai kenelläkään ei oikein ole yleiskuvaa siitä mikä päihderiippuvuuden täysi etiologia olisi. Mutta monenmoisista erilaisista ja päällekkäisistä selityksistä minulle näyttäytyy kyllä muutama. Ensimmäinen on geneettinen alttius, erityisesti alkoholismin kohdalla. Jotkut vaan on alttiimpia juuri tuolle, vaikka yleistä addiktioherkkyyttä ei olekaan missään todennettu. Minulla lienee jotain tuollaista sukurasitetta, koska ennen ensimmäistä tuoppiani minua varoitettiin molemmanpuolisestaa historiasta. Toinen on sosioekonominen rasite. Huono-osainen helposti itselääkitsee pahaa oloaan, itsetuntoaan, sen sellaista, päihteillä, ja sitten päätyy narkiksi. Tuota rasitetta minulla ei ole ollut. Kolmas on hoitamaton mielenterveys-, oppimiskyky- tai sosiaalikykyongelma. Noista minulla oli kaksi, eli kaksisuuntaisuus ja tietty neuroottinen mielenlaatu, sekä hankaluus luoda sosiaalisia suhteita, varsinkin lähtiessäni pesästä opiskelemaan. Päädyin juomaan pohjimmiltaan itseaiheutetusta eristyksestäni, ja siitä auttamatta seuraavasta masennuksesta.

Voiko riippuvuussairaudesta parantua?

Ensimmäinen vastaus kysymykseen on ilmiselvä: tietenkin voi. Moni on tunnetusti parantunut riippuvuudesta.

Mutta se miten tuo tapahtuu tai tehdään on epäselvempi juttu. Monet päihdelääketieteeseen erikoistuneetkin myöntävät, että mitään selvää yleistä kaavaa ei ole. Yleisesti toimivia, tieteellisen tiedon tukemia hoitokeinoja ei juurikaan ole. Akuutti vieroitus osataan hoitaa jokseenkin kaikkien aineiden kohdalla, mutta se keskeinen oppimis-, motivaatio- ja hedoninen vamma on sellainen, ettei siihen ole mitään täsmälääkettä. Se on toistaiseksi mitä on, kun kerran ammuit itseäsi jalkaan.

Pari kirjallisuuden tukemaa miellyttävää ajatusta kuitenkin on. Ensinkin, päihdeongelma tuppaa palamaan iän myötä loppuun. Kunhan vain pysyt hengissä ja terveenä ja toimintakykyisenä jonnekin 50a-tuntumaan, ongelma usein menee itsekseen pois, tai ainakin laantuu hallittavalle tasolle.

Sosiaalisuus, toimiva parisuhde, ja ylipäänsä tekeminen, auttavat myös. Minä en AA-touhuihin niin usko, varsinkaan kun tutkimusnäyttöä ei ole (tulekaan), mutta siinä määrin kuin toimivat, uskoakseni niistä on apua siksi että tosiaan on seuraa ettei erakoiduta, on tarkoitus, auttavat täyttämään ihmisen perustarpeet joiden puute alunperinkin saattoi ajaa itselääkitsemään, ja sitten on myös tekemistä joka pitää mielen pois päihteestä. Myös, jokin päihteetön tila ja konteksti, jossa olla. Eri kuin se jossa on totuttu vetämään.

Viimein, ne mielenterveysongelmat sekä sosiaalisest vajeet kannattaa tutkituttaa ja hoidattaa etukätisesti. Minun kaksisuuntaisuuttani tai eristäytymistaipumustani ei saatu kuriin ennen kuin kehitin alkoholiongelman. Monien Junailijankujan Taloni aikaisten frendieni ADHD:tä ei hoidettu ajoissa, ja sitten heillä on nyt vastaava pistoamfetamiiniongelma. Maailmalta myös kuuluu, että niin fyysiset kuin emotionaalisetkin kivut, kuten PTSD, johtavat usein ongelmiin opioidien kanssa. Eli siis päihdeongelman ennaltaehkäisyssä ja sen alkuvaiheen hoidossakin, terapia ja sopiva lääkehoito pitäisi aloittaa ajoissa.

On meinaan aika ikävä todeta, että minulle se ennaltaehkäisy tai alkuvaiheen hoito on jo liian myöhäistä. Nyt mennään syvissä vesissä, ja on täysin mahdollista että niihin vielä hukutaankin. Vaikka tasan tiedän kaiken sen minkä päihdelääkärinikin, jo.

Perfluoropolymeerit, ja niiden terveys- sekä ympäristöhaitta

Katselin juuri pari dokumenttia PFOA:n, eli perfluoro-oktaanihapon ympäristövaikutuksista.

Kyseinen kemikaali on ollut käytössä -45-vuodesta asti Teflonin (DuPontin tuotemerkki, NASA:n avaruusohjelmassaan löytämänä) valmistuksessa. Kun Teflonia—nimellisesti polytetrafluorieteeni (PTFE)—on kaikkialla, niin näyttää olevan PFOA:takin, sen synteesin esituotteena, sekä joissain tapauksissa PTFE:n korkealämpöreaktioista myös.

Teflon, eli PTFE?

Teflon on samasta syystä hankala yhdiste tuottaa, kuin se on niin vakaa, sekä likaa, öljyä, vettä, sekä kemikaalisia haasteita hylkivä. Ideaalisesti se koostuu huomattavan pitkistä suorista hiilirangoista, joissa ei ole mitään muita sivuryhmiä hiiliketjun sivulle kuin yksi fluoriatomi per sitoutumispaikka, kyllästyneessä hiiliyhdisteessä. Se ei haaraudu, siinä ei ole mitään reaktiivisempia sivuryhmiä, kyllästyneenä mitään hiilten kaksoissidosta välistä ei voida katkaista, ja sitten kun fluori reaktiivisimpana halogeenina muodostaa vahvimman mahdollisen sidoksen, tuollaista polymeeria on hyvin hankala elektrokemiallisestikaan rikkoa. Mikään entsyymi tai edes huomattavan kammottavat hapettavat hapot, kuten kuningasvesi, eivät oikein tahdo purra täysin muodostettuun, pitkään PTFE-molekyyliin.

Lisäksi PTFE muodostaa muovia, jossa nuo pitkät suorat epäreaktiiviset molekyylit sotkeutuvat toisiinsa, mekaanisesti. Niillä on kitkaa keskenään, ja siksi merkittävä venytys- ja painolujuus. Tämä ei ole siis vain kemiallinen vaan myös fysikaalinen juttu, ja se mitä myös halutaan: Teflon pysyy kasassa myös, muovina, ja ottaa stressiä. Se on inertin kemiallisen rakenteensa lisäksi myös varsin kelvollinen rakennusaine. Plus hei, sillä on jopa sähköisesti toivottavia ominaisuuksia, eristeenä. Dielektrinen vakio yli usempien muiden, ja taas sen voimakkaan fluori-hiili-vuorovaikutuksen takia lähes eniten käytännön sähkökenttiä, eritoten korkeajännitetekniikassa, kestävä rakenne.

Mistä PTFE tulee? Prekursorit…

Vaikka polytetrafluorieteeni on nimeltään mikä on—monta-tetrafluorieteeniä-jonoon polymeraation kautta—sitä ei pysty tuottamaan noin nimetyistä monomeereista järin tehokkaasti. Varsinkaan tetrafluoroetaanista kyllästyneenä pienenä monomeerina ei pysty: se on aivan liian resistentti millekään reaktiolle jo. Eli tarvitaan se eteeni, jossa kahden tetrafluoratun eteenimolekyylin keskeisten hiilimolekyylien välillä on kaksoissidos.

Kun tuollainen sidos on, se haluaisi mennä pois energeettisesti, ja tekee pienestä molekyylistä siis helpommin manipuloitavan, kokonaisvaltaisestikin. Yhtäkkiä on saatavilla reaktioita, jotka muuntavat tuon sidoksen yksinkertaiseksi, samalla kun lähellä molekyylin päätä siirtävät vapautuvan energian arvattavaksi ketjutukseksi seuraavaan vastaavaan (tai erilaiseenkin!) molekyyliin, niin että jotain menee välistä pois (eliminaatioreaktio) ja syntyy ns. naiiveja polymeereja. Pitkiä täysin lineaarisia ketjuja jotka toistavat samaa.

Teflon perusmolekyyliteoriassaan on tällainen lineaarinen molekyyli, eikä voi olla täysin fluorattuna mitään muutakaan: loputtoman pitkä sarja lineaarisia hiili-hiili-sidoksia, joiden ympäriltä kaikki sidospaikat on täysin fluorattu. Siis fluorianalogi lineaaririsista hiilivedyistä, eli (kyllästyneinä) alkaaneista. Hiilivetyanalogi niissä pitkissä muoviketjuissa, olisi polyeteeni—joka myös on vastaava idealisaatio, eli harvoin täydellinen.

Ongelma vain nyt on se, että jotta pystyt tuottamaan näitä polymerisaatioreaktiota, yleensä väliin tarvitaan jokin katalyytti, ja yleensä itse reaktiossakin jotain jää siitä reaktiosta jälkeen, muovin sisälle. Yleensä se molekyylirakenne johon tähtää polymeerissa ei tulekaan helpoimmin siitä reagentista joka näyttäisi ilmeisimmältä, eli ehkäpä aivan toista, reaktiivisempaa reagenttia jääkin jälkelle tuoteeseen. Joskus voidaan päästä lähelle sitä että kaikki lähtöaineet kuluvat vähitellen reaktiossa, tai haihtuvat, tai parhaimmillaan osittain tuottavat jonkin hyödyllisen osan syntyvää kuiturakennetta. Mutta useimmiten jotain ekaa, tokaa, tai kolmatta, kymmenettä, jääkin jäljelle. Ehkäpä jopa syntyy uudelleen käytössä, kuten loppukäyttäjän kuumentaessa pannuaan.

Tapaus PFOA, jonka bioakkumulaatio

Käy ilmi, että kaikki tuo ikävä tapahtui Teflonin kanssa, ja tapahtuu ehkä jopa koko ajan. Ensinkin, jotta saatiin tehokkaasti tehtyä sitä mikä teknisesti kait on vain pitkä inertti fluorohiiliketju, piti välissä käyttää hieman reaktiivisempia PFOA-, ja PFOS-molekyylejä. Noh, koska ne on reaktiivisia, mutta samalla semi-pitkäikäisiä missä vain biologisessa ketjussa. Ovat vieläpä varsin hyviä surfaktatteja, eli niitä käytettiin kaikkeen. Ja jäivät niin teolliseen jätteeseen PTFE:n valmistuksesta, rasvaliukoisina keräytyivät apex predatoreihin kuten ihmiseen, ja sitten kun kuitenkin ovat vasta reaktiivisia molekyyleja toisesta päästään jotta ne on helppo polymeroida kuitenkin, vaikka toinen pää ei suostu hajoamaan millään, no onkos se suurikaan ylläri että sitten polymeroituvat ikäviin paikkoihin elimistössä vähitellen.

Eli siis hitaasti akkumuloituvat ekologisesti, ja jossain vaiheessa myös reagoivat haitallisesti biomin kanssa. Kuten on nähty että tekevätkin. Ei vain ihmisissä, vaan lähes kaikessa biomissa.

Tapaus linnnut-low-weight-fluoro-hydrocarbons, and the lot

Ehkä pahin esimerkki siitä miten fluorohiilivedyt voivat toimia, on se, että ne ovat linnuille jostain syystä yli tuhat kertaa pahempia kuin ihmisille, jopa akuutisti. Tutkimuskirjallisuudessa on jo monta esimerkkiä siitä, kuinka vaikkapa domestikoidut papukaijat kuolevat yhteen altistukseen levyllejätetystä teflon-pannusta.

Ei ole mitattu mitä kaikkea sieltä pannulta täsmälleen tulee, ovatko ne yhdisteet pannun valmistuksen osa joka vasta pakenee, ovatko ne osa liian lämmön polymeerista vapauttamia osia, vai onko kenties jopa niin, että ruoanlaitossa käytetyt kemikaalit tuottavat yllättäviä reaktioita pannun teflonpinnan kanssa, vapauttaen odottamattomia fluoripitoisia moieetteja. Se kuitenkin tiedetään jo, että jotain sillä fluoratulla pinnalla ja lämmöllä on tekemistä asian kanssa, moneen sigmaan asti hypoteesintestauksessa.

Ekologinen reservuaarianalyysi "ikikemikaaleissa"

Koska tää nyt menee näin, minä kyllä haluaisin nähdä noista—usein fluoratuista, joskus klooratuista tai jopa bromatuista— yhdisteistä vähän muutakin analyysia kuin vain sitä kuinka kertyviä tai vastahankaisia metabolialle ne ihmisissä tai läheisissä lajeissa ovat. Siksi, että ne näyttävät kiertävän ekosfäärissä muutenkin aika riippumatta siitä mitä meidän elimistö tekee. Niillä voi olla muitakin reservejä, joihin jäävät kuin vain meidän tai sian tai vehnän elimistö, ja niissä reserveissä voi myös tapahtua metaboliaa, josta emme vielä tiedä.

Niinpä haluaisin nähdä hieman otantaa täysin random-paikoista, yli tunnetun biosfäärin, siitä että missä nämä varsin säilytävät yhdisteet menevät, ovat, ja keräytyvät.

Tätähän voitaisiin tehdä aika pistenäytteillä, ja voisi antaa paljon tietoa. Jopa sitten päin vain siitä miten biosfäärin koplinkigit menevät: siinä siirtyvä hitaasti hajoava keinotekoinen yhdiste, voi myös toimia voimakkaana tilastollisena pitkäaikaissignaalina, yli food-pyramidin. Esittelyissään ekosysteemiin vasta vähän aika sitten, ja eri aikoina, kaikki for-ever-yhdisteet, voisivat toimia tilastollisina probeina/vertailukohtina/luonnollisina-kokeina/kalibrointi-tasoina, hyvin moneen suuntaan keskenään.

Klassisen retoriikan kolmijaosta

Jo lukiotunneilla usein mainitaan retoriikan jako eetokseen, paatokseen sekä logokseen. Mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat nykykielellä?

Minusta eetos on sitä että kehtaat ottaa häpeilemättä paitas pois julkisessa väittelyssä, ilman että se saa sua kyräilemään, häpeilemään, tai olemaan mitään muuta kuin toista silmään tuijottava oma itsesi. Se on itsevarmuutta mielipiteestäsi ja identiteetistäsi, joka näkyy ja kuuluu. Sitä että mä oon tässä, ja mitäs sä aiot tehdä sille, häh.

Eetoksen negaatio on silloin epävarmuutta, arkuutta, tietopohjan hataruutta, epäsuoruutta, ja kaikkea sitä mikä saa toisen epäilemään ettet ole, osaa, tajua, tai sinulla ei ole väliä. Sitä kautta väitteelläsikään.

Paatos on vaikutustaitoa toiseen sekä yleisöön. Sitä että osaat ajaa mielipiteilläsi ja puheellasi toisen ajattelua sekä tunnetiloja; pitää häntä keskustelussa äänenvärissäsi, eleissäsi, näkyvässä tunteessa-vannoumuksessasi, orjanasi. Kuten Kalevala sanoo, "osaat laulaa toisen suohon", kaikkien vierestäkatsojien halukkaasti nauraen päälle. Tämä on se näkymätön keppi tai nyrkki keskustelussa, siinä missä pienemmät miehet pitävät nuo "keskustelussa" avoimesti näkyvillä. (Unohtamatta että kuuntelutaitokin on osa vaikuttamista; yleisö on sympaattisempi reilulle keskustelijalle kuin paukuttajalle.)

Paatoksen negaatio on änkyttäminen, kiertely, kyvyttömyys tajuta missä vastaväittäjä/yleisö on menossa, huumorintajuttomuus—mikäänhän ei niin tehokaasti saa yleisöä puolellesi kuin se että teet vastaväittäjäsi hyväntahtoisesti naurunalaiseksi— kielellinen saamattomuus, ja sen sellainen. Myös submissio toiselle keskustelu, sen sijaan että ajetaan itse tietoisesti dialogin kulkua.

Logos sitten on se itse aihe josta puhutaan, ja päättelysi pitävyys. Se kuinka pakottava argumenttisi on…niille harvoille joita logiikka pakottaa. Tämä on helpoin määritellä, mutta vaikein tehdä oikein. Siksi kenties arvostetuin nykyisellä tieteellis–teknologisella aikakaudellamme. (Tässä kuuntelutaito on hyödyllistä siksi, että kun toisen jättää pälpättämään, hän usein loogisesti hirttää itsensä omaan köyteensä. Tai jollei, näytät kahden muun aspektin puolesta sitäkin paremmalta jos kykenet seuraamaan ja edistämään toisen oikeaa ajatusta.)

Logoksen negaatio on irrationaalinen hölynpölynpuhuja. Pahimmillaan skitsofreenikko, jonka ajatus lentää mistä mihin vain, ja on loogisesti epäkoherenttia. Doublespeak. Se on sitä että käsitteitä käytetään ristiriitaisesti, keskustelulla ei ole selvää kulkuaan, "ollaan vain jotain mieltä" perustelematta miksi tai mitä mielipiteestä/aksioomasta seuraa, ja ylipäänsä käyttäydytään kuin tuulitunneliblondi tahi turha julkkis. Tekemättä koskaan kunnon argumenttia tai olematta tietoisesti, johdonmukaisesti, jotakin mieltä.

Tuo klassinen jaottelu on siis minusta varsin käypä. Kukin noista kolmesta puolesta tukee toistaan, ja ne ovat selvästi erotettavissa. Voisi ehkä tiivistää niin, että kyse on uskottavuudesta, kommunikaatiokyvystä ja tietopohjasta, kolmiyhteytenä. Yksikään ei selviä ilman toista, ja niiden tulisi olla tasapainossa, jotta puheen vaikuttavuus—so. retorinen kyky—maksimoituisi rajalla.

(P.S. kävin juuri baarissa paidatta, kiltissä, alkkareitta totta kai. Matkalla sinne yksi poika nuorisolaumasta vahingossa näki vehkeeni hameen alta, ja kommentoi sitä kuin isoinkin mies. Minä siihen leveässä hymyssä että "mutta sähän sitä katoit". Tuo on eetosta: mä oon tässä, missä sä oot. Se on myös paatosta, koska kaverit nauroivat jampalle sen jälkeen, eivätkä minulle. Myöhemmin päädyin kitsaaseen baariseuraan, jossa yks tyyppi epäili että olen homo. Joista hän ei tietenkään järin pitänyt. Hänet väittelin kullekin-omansa-eettiseen-suohon alle 10 minuutissa—paatoksen ja eetoksen puolelta käyttäeni röyhkeästi hyväksi äärihyvännäköisen nuoremman avovaimoni kuvaa. "Ei mulla oo ongelmia homojen kanssa, ja tunnenkin monia, ja olen kokeillutkin miehiä, mutta päädyin sitten heteroksi. Arvaas vaan miks." Tuo on röyhkeää tunnevaikuttamista, mutta se mahdollisti samalla sen ajatuksen välittämisen, että kullekin omansa—siis loogisen, aatteellisen pointtini läpimenon. Tämä on mielestäni retoriikkaa, vaikka oraattoria minusta tuskin koskaan tulee.)

Miten äänestää Oikein

Perin monet varsinkin nyt totuudenjälkeisellä ajalla, ja keskustalaiset aiemminkin, äänestävät täysin omien tuntojensa mukaan. Näin ei pitäisi tehdä.

Politiikka on olemassa tarkoituksesta. Sillä on tarkoitus hoitaa yhteisiä asioita; poliksen asioita, erona yksityisestä elinpiiristä. Tietyt asiat siis kuuluvat polikselle, luonnostaan, ja toisaalta useimmat yksityiselle kotitaloudelle, seiniensä sisällä.

Kuten vaikkapa näin Pride-kuukautena tulee muistuttaa, se ihmiskuntaa jatkava seksuaalisuus, aviosänkyineen. Siihen menoon ei ole julkispuolen puuttuminen, ilmeisistä yksilöllisistä tunne- sekä politiikanhistoriallisista syistä.

Eli kun äänestät, yritä äänestää jostakin järkevästä yhteiskuntateoriasta lähtien. Älä diipa-daapasta, vaan ajatellen, miten voisit parantaa juuri niitä asioita äänelläsi jotka ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä.

Ehdottomasti älä yritä parantaa itseäsi, koska tuo kuuluu yksityiseen elinpiiriin. Ehdottomasti älä yritä parantaa välillisestikään itseäsi, moraalisignaloimalla, eli siis yrittäen näyttää paremmalta seurassasi "oikeilla mielipiteillä". Älä alistu tuollaisille helpoille kiusauksille, vaan mieti yli niiden mikä aidosti parantaisi yhteiskuntaa. Kuka olisi se ehdokkaasi joka on eniten parempi kuin sinä olet, ja puolueettomin, tehokkain, poliittinen toimittaja.

Minä olen ehdokkaani valinnut, pienpuolueestani vaihteeksi taas. Tuskin menee läpi, koska vaalijärjestelmämme on niin kuraa. Mutta minä silti jokikisen kerran kun reilussa neljässäkymmenessä ikävuodessani olen saanut äänestää, olen äänestänyt parhaalla mahdollisella harkinnalla yhteiseen hyvinvointiin. Yli omani. Koska hyvä politiikka vaatii äänestäjäkuntaa joka siinä hiljaisessa äänestyskopissa miettii vähän muutakin kuin itseään. Miettii yhteisöä, ja yhteishyvinvointia. (Jotkut sanovat että kansanyhteyttä, minä että internationalismia, mutta tuokin ero on täysin toisarvoista.)

Mikä aatteesi onkaan, muista että yhteiset ja yksityiset asiat ovat erillisiä. Vaalikopissa äänestetään yhteisistä ja vain yhteisistä asioista. Ei sun pet-peevestä. Yhteiskunta ei oo sun perhe, jossa asiat päätetään sattumanvaraisesti kuten lakoavat, vaan isompi kokonaisuus, jossa pitää ottaa kaikki muutkin hullut huomioon. Se on juttu jossa päätetään enimmäkseen asioista aggregaattitasolla, kannustimissa, hyvin epämääräisesti, ja niin että mihinkään järin yksittäiseen mielipiteeseen ei siis saisi ottaa kantaa.

Jos kuulostan liian libertaarilta, sitä olenkin. Rehevä minarkisti pitkältä ajalta. Mutta sanonpa vain että tämä periaate ulottuu myös suoraan kommunismiin. Marxismiinkin (joskaan ei marxismi-leninismiin). Valistusaatehan sekin on ollut, samalta ajalta. Järkiperäinen, vaikka minusta harhaanjohdettu. Kuten enkkuepistemiologiassa sanotaan: "valid, but not sound".

Siinä kopissa tämä punnitaan lopulta. Toivottavasti järkevästi sitten niin. Valistuneesti, ja ampuen tarpeen mukaan itseäänkin jalkaan, yhteisön hyväksi.

Psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus

Eräässä keskustelussa kaverini kanssa tuli mieleen tämä klassinen hoitotieteellinen käsite ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena. Se on käsite, jolla on kivan holistisia konnotaatioita, ja kaikki pitävät siitä siksi. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Ajattelin, että voisin omista päihde- ja mielenterveysongelmistani antaa pari esimerkkiä miten tuota tulee soveltaa oikein.

Psykologisestihan olen lapsesta asti ollut eristäytyvä ja ahdistusaltis. Se on minun persoonani. Tuo johtaa siihen että olen kotihiiri, ja eristäydyn.

Opiskeluaikoinani tuo johti siihen etten saanut kaveripiiriä uudessa kaupungissani. Jäin yksin. Tuloksena varsin nopeasti syrjäydyin, sitten masennuin, ja lopulta aloin juoda masennukseeni. Minusta tuli nopeasti vakava alkoholisti, mitä olen nykypäivänäkin. Tuo tapahtui siis osittain psykologisista ja osittain sosiaalisista syistä.

Eipä siinä sitten monta vuotta mennyt, että kroppakin alkoi reagoida juomiseen. Kun se meni jo kolmeen punkkupulloon päivässä, oli tietenkin vain ajan kysymys ennen kuin ekaa kertaa ripulipaskannettiin sänky mustaksi. Alettiin puhua fyysiksestä yhtäkkiä myös.

Sosiaalisesti, onnekkaasti, kävi sitten juuri silloin niin, että viinan hinta aleni voimakkaasti. Niinpä halpuutin juomistapani kolmesta pullosta punkkua yhteen lekaan viinaa illassa. Enää ei paskannettu sänkyyn, eikä krapulakaan ollut niiin kova.

Alkoholiriippuvuuteni kuitenkin jälkikäteen katsoen eteni kerralla, ja kunnolla. Juuri tuossa vaiheessa sosiaalis-poliittinen muutos syöksi minut lopulta siihen kovimpaan viinakurimukseen, jossa olen viettänyt nyt puolet elämästäni. Se leka päivässä jälkikäteen katsoen oli leikin loppu; nyt oltiin aikuistenoikeita ammattilaisia.

Sillekin tasolle, jota ei heti tajuttu. Nimittäin jopa päivä tullessani Nokia-töistäni takaisin, tismalleen kello neljä iltapäivällä mulle tuli ihan hirvee kaatokohtaus. Silloin laskin sen hypoglysemian piikkiin; nyt tiedän että se oli luultavasti alkoholivieroituksesta seurannut alkava delirium tremens. Juoppohulluus.

Tuo ei ilmeisesti häirinnyt töitäni. Mutta jälleen jälkikäteen arvellen häiritsi aika paljon sittenkin. Koska se sotki unirytmiäni ja lähimuistiani. Nyt yhtäkkiä jopa minun fyysistäni häirittiin, mielenterveys- ja päihdepuolellta. Ja sitä sosiaalist osaamistani: ahdistuksen ja masennuksen tasot olivat sellaisia, etten pystynyt enää olemaan osa normaalia työyhteisöä. Pakenin yhteisöä yötyöhön.

Ja tietysti sitten kun teet vain yö- tai etätyötä, et tapaa ketään, olet yksin, ja masennut. Jolloin tekee mieli juoda lisää.

Tämä on se psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, josta puhutaan. Psyyke, fyysis, ja sosiaalinen syöttävät ristiin rastiin toisiaan, eivätkä lopulta ole erotettavissa. Minä kuvaan tätä sairauteni ja sen negatiivisten kierteiden kautta. Mutta terveyskin menee positiivisten kierteidensä kautta samalla tavalla. Tyyliin: sun sosiaalinen lenkkikaveri auttaa pitämään huolta sun mielenterveydestä ja fysikaalisesta terveydestä, eli sitten kun oot kunnossa, sun on kivempi olla sun frendin kanssa lenkillä, ja kappas vaan, se positiivinen kierre jatkuu niin moniin suuntiin yhtäkkiä samaan aikaan.

Eli minusta se psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus koostuu toisiaan ristisyöttävistä interaktioista. Niin hyvässä kuin pahassakin. Se on sitä että nuo eri puolet ihmiselämästä voimakkaasti sekä kokonaisvaltaisesti vuorovaikuttavat toisiinsa, ja niiden välillä vaikuttaa ympäri-ämpäri toisiaan takaisinvaikuttavia prosesseja. Ne tekevät noista eri puolista erottamattoman kokonaisuuden, niin että varsinkin hoitotieteessä ja yleisessä hyvinvoinnissa, niitä ei voi täysin jakaa erillisiin osiinsa. Holismi vallitsee.

Uusin fesebannisyyni

Fesekommenttini

Vittu oikeesti reilut parikuukautta, ja sitten se yks hyvä juttu turmellaan sittenkin.

Miks ihmiset pilaa tolleen toistensa elämän, ihan täysin syyttä? Vaikka toinen yrittää parastaan, toinen panee vastaan, joka kolmas vielä sivusta torpedoi.

Miks vitussa mulle ei sallita mun parisuhdetta ja hyvää oloa silleen luontaisesti*? Miks tää homma tuntuu koko ajan siltä että mun pitää sodalla ja väkivallalla ottaa hyvä oloni? Miks mut pakotetaan raiskaajaksi ja murhanhimoiseksi* tuolleen, kaikkien taholta? Miks mut pakotetaan ottamaan kun mä haluisin vaan laiskasti, söpösti, antaa sekä saada?

Oma ajatukseni

Mikähän tässä sitten oikeesti on sellaista yllä, että mulle pitää taas antaa jatkuvasti kasvava, tällä kertaa viikon bannini? Ihnan oikeesti, mitä mä tein väärin? Yllä?

Minähän vain ahdistelin omasta tilastani, ja jopa välillisesti, rivien välissä siitä mitä fese juuri tekee mulle.

Vai siitäkö se kaikki olikin kyse? Vähän alkaa tuntua siltä, kun Twitter on niin paljon helpompi, ja Facebook niin loputtoman vaikea. Toisessa mun avoimet kommentit ei juuri koskaan johda hankaluuteen, ja toisessa taas sitten lähes aina sekä koko ajan. Toisessa pitää yhtäkkiä pelätä puhumistaan, ja toisessa saa puhua. Hankalasti sitten myös niin, että haluaisin puhua pitkästi, mutta se ainoa isompi paikka netissä rajoittaa nyt tarkoituksella tekstin pituutta.

Eiks Twitter vois tuottaa jonkin Twitter-Long-palvelun vaikka, jossa saan puhua kuten Fesessä, muttei ois mitään rajaa tekstin pituudelle?

Kamppailulajeista

Paitsi että minusta kaiken sortin urheilu ja peli mukana on vastenmielistä, erityisen paskamaista on sotkea siihen vielä fyysinen väkivaltakin. Kuten kamppailulajeissa.

Minusta, jos aiot äijänä tappaa, kiduttaa ja satuttaa jotakuta toista, tee se sitten oikein ja tehokkaasti. Älä menee ns. "kamppailulajeihin" eräänlaisina formalisoituina tansseinaan tai performansseinaan, vaan opettele mieluummin aitoa sotilastaitoa. Krav Magaa, Systemaa, tai vaikka sitä suomalaista lähimyyttistä kaspinia; niitä lajeja joissa viedään ensin silmät ja pallit, tehokkaimmin, jollei päästä lyömään lapiolla, kirveellä tai vasaralla jo aiemmin päähän. Joka tapauksessa mahdollisimman nopeasti viedään toiselta henki, niin ettei asialliset asiat veny turhaan.

Tai sitten ei alunperinkään lähdetä. Mikä aina toki ois parempi. Rauha yli sodan, totta kai.

Mustta oli miten oli, minusta väkivallasta ei saisi tehdeä leikkiä. Se on aina vaarallista vaikka sitä vain näyteltäisiinkin. Aikidossakin voi murtua monen paikat, kaikkien tuntemasti vähiten vaarallisena klassisena itämaisena taistelulajina. Voi näyttää hyvältä leffassa, ja vähän kuin tanssilta, mutta vaaratonta sekään ei ole.

Eli jos lähdet, lähde hyvästä syystä, ja sitten lähde kunnolla. Se on minusta joko-tai-homma. Jos et lähde, niin et ollenkaan, ja jos lähdet, tarkotus ois tappaa toinen nopeasti toinen (tahi mahdollisesti maksimaalisesti kiduttaa). Välimaastoa ei ole. Täysi sotilastaito sodan lähitaistelussa, tai ei lähitaistelua lainkaan, rauhassa.

And by the way, mä olen aina lapsesta saakka ollut sitä mieltä, että paras tapa voittaa tappelu on joko keskustelu, tai sitten se että tarkk'ammutaan tahi myrkytetään toinen sekä sen perhe, koskaan itse joutumatta etäisyydelle. Vain ensimmäinen ajatus on ns. "reilu". Kummatkin kuitenkin ainutlaatuisen "tehokkaita" tapoja ratkaista yhteinen ongelma. "Puhu tai kuole, there is no middle ground."

Rakkaasta relaatiotietokannastani

Kun puhumme relaatiotietokantateoriasta, esittely yleensä lähtee "update anomalyista", sitten riippuvuuslogiikasta, ja noiden kautta normaalimuotojen teoriasta, aina viidenteen normaalimuotoon (kanonisesti PJ/NF, project join normal form, vaikka niitä oikeastaan on kolme erilaista).

Mutta mitä tää oikeesti on? Hyvää kombinatoriikkaa, alhaalta ylöspäin toki, mutta mikä se top-down -lintuperspektiivi olisi? Se joka meitä kaikkia kunnon harjoittajia vähän vaivaa, kun se ei oikein hahmotu.

Väittäisin intuitiostani, että se oikea tapa hahmottaa ongelma väkisinkin on kategoriateoreettinen, ja liittyy jotenkin relaatioalgebralle olennaisten operaattorien perusluonteeseen. Tarkemmin, tällä on selvästikin jotain tekemistä sen kanssa kuinka paljon me keskitymme nimenomaan liitokseen (join) operaattorina, ja normaalimuotoihin tapoina hajottaa tietokannan taulut pienemmiksi, niin että ne edelleen saadaan jossain mielessä minimaalisesti takaisin kasaan käyttämällä tuota liitosoperaattoria niiden välillä.

Eli pelin henki pohjimmiltaan on tietyn produktiivisen operaattorin minimaalinen dekompositio, modulo jotain, riippuvuusteoriasta. Se tiedetään jo, ettei tuo liitosoperaattorin kohdalla voi olla yksikäsitteinen, eli että edes simppelein funktionaalisen riippuvuuden teoria ei yleisesti ottaen salli konfluenttia uudelleenkirjoitusjärjestelmää; se ei salli yksiselitteistä normaalimuotoa, joka määräisi "yhden ainoan oikean" tietokannan rakenteen. "There can be only many, but also only so many." Ja näin on vielä jopa siinä klassisessa raamissa, joka johtaa kolmanteen normaalimuotoon, vain yhden tietokantataulun dekompositiossa, sen yhden tärkeäksi oletetun liitosoperaattorin alla. Tuo ei esim. pysty edes koskettamaan 3,3-normaalimuotoon, tietokantojen yleisesti ja tarpeellisesti toteuttamaan inkluusioriippuvuuteen taulujen välillä, eikä varsinkaan mihinkään millä on tekemistä sen toisen pääoperaattorin eli unionin kanssa.

Minun ajatukseni sitten on, että tätä käsittelyä pitäisi laajentaa huomattavasti jotta siihen tulisi mitään kokonaisjärkeä. Oikea raami minusta olisi löytää se täsmällinen kategoria jossa nuo taulut ja niille relevantit operaattorit (lähinnä union, join) elävät, ja kysyä millaiset dekompositiot siinä kategoriassa ovat admissiibeleitä. Koska tuo "abstrakti hölynpöly" tuntuu tässä hyvin luonnolliselta kieleltä puhua ongelmasta. Varsinkin koska tässä mennään voimallisesti äärellisessä joukko-opissa, niin että mahdollisten kategorioiden joukon luulisi olevan suhteellisen helppo löytää. "To pin the fucker down."

Mehän meinaan jo kysymyksenasettelusta suoraan nähdään, että kyse on jostain monoidaalisesta, äärelllisestä Setin alakategoriasta. Vielä tosi strukturoidusta sellaisesta, viitaten toiselta puolelta vaikka tableaux-kalkyyliin. Ja toi antaa meille yhtälörakenteessaan jopa tosi tarkat reunaehdot sekä vinkit siitä, mikä se meidän modulo on: loogiset monimuuttuja-equalityt, reduktiivisena puolena. Tuo puoli klassisesta teoriastahan on jokseenkin täydellinen jo.

Mutta se ei silti oikein vielä ole riittävää, kaunista ja lopullista. Se ei pysty puuttumaan monien taulujen väliseen riippuvuusongelmaan, se ei selitä miksi taulut pitää nimetä sen sijaan että voitaisiin mennä simppelillä universaalirelaatioteorialla, se ei yhtene bayesilaisen moniriippuvuusteorian kanssa, se ei selitä miksi meillä on null-arvoja, eikä se varsinkaan ota huomioon union-operaattorin syvällistä epämääräisyyttä dekompositiossa.

Siksi olen aika varma, että systemaattinen kategoriateoreettinen ekspositio relaatiotietokantateoriasta olisi paitsi tarpeellinen, myös hyödyllinen. Yhtenäistämään kaiken sen sekalaisen tauhkan johon yllä jo viittasin, jonka tunnen, ja joka ei toistaiseksi tee mullekaan ihan riittävästi järkeä. Siitä vois esim. lähteä ehkä, että join/liitos näyttää epäilyttävästi pullbackilta, samalla kun yhdiste/union pushoutilta. Myös tyypitettyjen lambdakalkyylien hierarkiaa/hilaa voisi ehkä käyttää hyväksi, jotta "epäilty saataisiin vihdoin kiinni".