2012-03-31

Itsemurha ja eutanasia bisnesmallina

Nykyään itsemurha katsotaan meillä tietyssä mielessä "omaksi, traagiseksi mokaksi", jonka yritykseenkään ei kohdisteta varsinaisia sanktioita. Samalla kuitenkin tilaan joka on yksilölle itselleen vaarallinen kohdistuu pakkohoito- ja talteenottokäytäntö, joka on varsin paternalistinen jopa niiden kohdalla joista useimmat uskovat että he todella aidosti haluavat lakkauttaa olemassaolonsa. Eritoten hyvinkään sovittua ja varmisteltua apua itsemurhaan ei sallita, vaan toisen pyytämän kuoleman toteuttaminen katsotaan edelleen murhaksi.

Itse olen sitten muutamaan otteeseen aktivistina, ja suoraan sanoen myös aikanaan masennuspotilaana, miettinyt aika vakavasti miten kaikkia tällaisia sääntöjä ja käytäntöjä voisi kiertää. Sitä, mikä siinä oikeastaan ottaa vastaan ettei tekoa saada tehdyksi, ja toisaalta sitä, millä kaikilla tavoilla voitaisiin sitten erottaa oikeellinen itsemurha sekä kuolinapu siitä mitä intuitiivisesti käsitämme murhaksi, tai traagiseksi ja lyhytnäköiseksi virheeksi.

Tumman huumorin kautta—mukaanlukien ainakin Futuraman itsemurhakopit—ja poliittisesti markkinaehtoisiin ratkaisuihin luottavana, päätin peilata tuota ajatusta sitä vasten, mitä vaadittaisiin itsemurhayrittäjältä suomenmaassa. Voidaan vaikkapa sanoa tämäniltaisen puolihumoristisen naamakirjakeskustelun ansiosta, että se on "Exitus Incorporatedin" bisnesplään.

Liiketoiminta-ajatus

Osa meistä haluaa kuolla, joko autetusti tai ihan vain itse tehden. Nykyään tuo ei kuitenkaan ole yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, eli sitä aktiivisesti ehkäistään yksilön tahdosta riippumatta. Moni kuolinhaluinen myös pelkää kipua ja muuta epämukavuutta itsemurhassaan. Lisäksi itsemurhan käypien, tehokkaiden keinojen saatavuutta on rajoitettu niin voimakkaasti julkistaholta, että epäonnistuneen itsemurhayrityksen ja siitä seuraavan rampautuneen, heikompilaatuisen elämän riski pelottaa potentiaalista asiakaskuntaa.

Exitus Inc. tarjoaisi ratkaisun kaikkiin näihin ongelmiin, ja sillä on ilmeinen mahdollisuus rakentua kansainväliseksi vaikuttajaksi.

Ongelma jonka ratkaisemme
  • osa meistä haluaa kuolla, muttei nykyään voi tehdä niin nopeasti, varmasti ja kivuttomasti
  • aktiivinen avunanto katsotaan helposti murhaksi, joten pitää olla selvästi osoitettavissa että kuolema lähti omasta tahdosta
  • yksilön lyhytnäköisyys voi tuottaa itsemurhia joita kaduttaisiin, kuten se tuottaa muitakin ongelmia
  • tuon tahdonosoituksen ja jäljellejäävän todistusaineiston pitää olla niin vahvaa ja selvää, että avunanto ja jopa suoranainen aktiivinen kuolinapu voidaan erottaa tarkoituksellisesta murhasta
  • tarjottu apu ei voi olla luonteeltaan sellaista, että se vaarantaa kolmansia osapuolia tai auttaa rikoksenteossa

Tietääksemme markkinat eivät tällä hetkellä vielä tarjoa nämä ehdot täyttävää exit-strategiaa, vaikka potentiaalinen asiakaskunta on tutkitusti miljoonia yksilöitä vuosittain.

Yrityksen keskeisen tuotteen kuvaus

Useimmat kuoleman aiheuttavat keinot ovat nykyään epävarmoja, tuskallisia tai jo-säänneltyjä. Niinpä tavoitteenamme on ollut löytää menokeino joka on varma, miellyttävä ja erityisen vaikeastisäänneltävä. Tuotekehitysosastomme valitsi lopulta monista kandidaateista fasilitoidun anoksian, siis hapenpuutteen.

Ihminen ei tunne tukehtuessaan hapenpuutetta, vaan hiilidioksidiylijäämän ja mahdollisen hengitystä estävän fyysisen tekijän. Puhdas anoksia puolestaan vain vie tajun—fakta joka tunnetaan hyvin vapaasukellusonnettomuuksien, halonisammutusjärjestelmien virhetilanteiden, tai vaikkapa välillisesti häkämyrkytyksen uhrien kohdalta. Näin ollen, jos voidaan taata että ihminen pystyy omatoimisesti päätymään inerttiin kaasuympäristöön, josta happi eritoten on poistettu, mutta jossa samalla pystyy hengittämään niin että keuhkojen hiilidioksidipitoisuus voidaan samalla tuulettamalla pitää alhaisella tasolla, tuloksena on nopea tajunnanmenetys jota seuraa 5-10 minuutissa kuolema.

Exitus Inc. tuottaisi siis pääartikkelinaan laitteistoa, joka koostuu happimaskin omaisesta mutta tiukemmin kiinnittyvästä naamakappaleesta, kaasuvirran luotettavaksi ohjaamiseksi jopa kuolinkouristusten yli, siihen kiinnittyvästä muovisesta pussista joka rajoittaa hengityksen ulosvirtausvolyymin pieneen tilaan, sekä maskiin kiinnitettävästä korkeapaineisesta, puhdasta typpeä sisältävästä pullosta, joka huuhtoo jatkuvasti käyttäjän uloshengittämän hiilidioksidin pois, samalla kun pussi estää ulkoilman happea pitämästä häntä elossa. Tuloksena on kivuton anoksia, jota voidaan varmuudella ylläpitää niin kauan että elintoiminnot lakkaavat.

Väärinkäytön ehkäisy

Koska yksi suurimmista ongelmista tällaisen tuotteen tuotannossa on regulatorinen ympäristö, kiinnittäisimme myös erityistä huomiota Lopullisen Ratkaisun (tm) väärinkäytön ehkäisyyn. Valmistuslinjallamme varmistettaisiin, että toimitettu laite olisi täysin vapaa sormenjäljistä, niin että käyttäjän sormenjälkien läsnäolosta voidaan päätellä kuka on käyttänyt laitteistoa omaehtoisesti sitä käsitellen. Työntekijöidemme sormenjäljet olisivat tallessa, kuten olisi DNA:kin, ja luovuttaisimme tuon tiedon vapaasti saataville jo ennen kuin mahdollisia ongelmatapauksia syntyy.

Lisäksi varmistaisimme, että alkuvaiheessa laitteita ei toimiteta kenellekään joka on sidoksissa työntekijöihimme, tai lainvalvontatahon mahdollisesti meille ilmoittamille rikollisille. Myöhemmin, laajentuessamme, pyrkisimme takaamaan että valmistuksemme on hajautettua, ja laitetta toimitetaan lisäksi vain sillä ehdolla, että sen valmistukseen osallistunut ei asu tuhatta kilometria lähempänä sitä tilannutta.

Harkitsemme myös käyttöehtoa, jossa sitoisimme tuotteeseemme mukaan halvan, kertaluontoisesti käytettävän kameran, joka toimii langattomasti yhteen typpisäiliön vapautusmekanismin kanssa. Sen kautta voitaisiin dokumentoida mitä on tapahtunut kussakin poismenotilanteessa, ja uskomme että melko alkeellisen hahmontunnistusteknologian kautta voitaisiin varmistaa että koko kuolintapahtuma tulee kuvatuksi. Tamper-resistent -hardwaren ja kryptologisten algoritmien kautta voisimme myös rakentaa kamerasta sellaisen, että sen kuvaa ei voida muuttaa tai sen antamaa vapautuskäskyä väärentää, ilman että potilas itse ilmaisee tahtonsa kuolla, esimerkiksi näyttämällä sarjan helpostitunnistettavia kortteja kuvassa.

Lisäksi tietysti yrittäisimme hallita lyhytnäköisyydestä seuraavaa väärinkäyttöriskiä. Tähän standarditapa on pyytää ennakkoilmoitus, ja edellyttää omaehtoista, muistutuksetonta varmistusta vaikkapa kuukauden päästä, 1-3 päivän ikkunassa, ennen kuin toimitamme tuotteen. Nopeastietenevien syöpien ja muiden terminaalitilojen kanssa luultavasti joutuisimme kehittämään tuoteperhettä siihen suuntaan että uskottavalla lääkärintodistuksella tuote olisi saatavissa nopeamminkin, mutta toisaalta kehittämään sitten myös vaihtoehtoisia tapoja varmistaa että käyttö todella on hyvän liiketavan mukaista.

Tunnettuja ongelmia ja lisäkehitystarve
  • Vaikka typpi, halvimpana ja ilmakehässä jo valtapuolisesti läsnäolevana inerttinä kaasuna onkin sinänsä turvallista, ja eritoten näin pieninä määrinä ei aiheuta ulkoishaittoja edes exituksen tapahtuessa aviovuoteessa, paineistetut kaasut ovat silti vaikeita siirtää paikasta toiseen säiliöiden räjähdysvaaran tähden. Tämä vaikeuttaa yrityksen laajentumista sen keskivaiheessa, jossa pitäisi jo toimittaa tuotetta ulkomaille, mutta samalla tuotanto on vielä keskittynyttä.
  • Erikseen toimitetut reagentit jotka tuottaisivat tarpeeksi typpeä tätä tarkoitusta varten ovat myös jo osoittautuneet liian vaikeaksi, riippumattomille tahoille vaaralliseksi sekä kohtuuttoman kalliiksi malliksi.
  • Tuotteen tullessa yleisesti hyväksytyksi, typen tislaus vuokralaitteella paikan päällä ilmasta olisi ihanneratkaisu, mutta nykyisessä regulatorisessa ympäristössä epäilemme, että tislauslaite ei olisi helposti palautettavissa yritykselle.
  • Tällä hetkellä tutkimme sen takia ratkaisuja, joissa käytettäisiin hyväksi olemassaolevia kaasunaamareita, joihin voitaisiin sovittaa metallikatalyytin, polttoaineen ja hiilidioksidiaimevän yhdisteen monikerrosrakenne, joka tuottaisi happiköyhän hengitysilman suoraan ympäröivästä ilmasta.

Joko pelottaa? Ja toisaalta, eikö sekin pelota että paljon tätä vähemmän synkkiä aiheita ei osata poliittisessa keskustelussa käsitellä samalla kylmällä rationaalisuudella, ja tuotekehityshenkeen? ;)

2012-03-26

Pikavippihelvetti -- vai onko sittenkään?

Julkisuudessa on viime aikoina kirjoiteltu paljon pikavipeistä. Niitä pidetään selvästikin paheellisena juttuna, samalla kun taloustieteilijä ja kaltaiseni liberaali katsovat ne parhaimmillaan suorastaan erinomaisen hyödylliseksi rahamarkkinainnovaatioksi.

Totuus lienee tällä kertaa jossain tuossa välissä, eli ajattelinkin hieman hahmotella tuota kokonaisuutta. Niin rahoituksen kautta yleensä, kuin käyttäen itseäni melko tyypillisenä esimerkkinä siitä kuka noita vippejä käyttää, miksi, milloin, ja missä se on hyvästä tai päin vastoin pahastakin.

Ensimmäisen kysymyksen kait pitäisi olla, mitä se pikavippi edes noin käsitteellisesti ja määritelmällisesti on. Siinä vastaus taitaisi olla, että vippi on 1) lyhytaikaista, 2) korkeakorkoista, 3) korkeiden sivukulujen, 4) minimitakeista 5) velkaa, jolla on 6) erittäin matalat kustannukset toimitusajassa, vaikka lopulliset sivukulut ovatkin sitten erittäin korkeat rahassa.

Rahoittajalle nämä tekijät vihjaavat välittömästi, että kysymyksessä on luottomarkkinoiden sub-prime -sektori: ne joilla ei ole säästöjä ja jotka elävät enimmäkseen kädestä suuhun, eli se sektori jolla on korkea yksilöllinen aikapreferenssi, heikko itsehillintäkyky, vähän omaa varallisuutta, ja sitä kautta mittava sekä yllätysherkkä riskiprofiili. Niinpä rahoittaja haluaa ja hänen myös vapaasti annetaan periä erittäin korkeaa riskipreemiota lainanannossaan. Tähän asti laskelma on myös täysin oikein: markkinaehtoinen luotonantaja ei voisi pysyä solventtina jollei hän "kiskoisi korkoa" juuri tällä tavalla. Useimmat vippiasiakkaat myös ovat tyytyväisiä tähän palveluun, hinnastaan huolimatta, viimekätisenä luotonantajana: vaikka luotto on kallista, kun sitä tarvitaan, sitä nyt vain tarvitaan, eikä hinta silloin ole se ensimmäinen este.

Itse olen kokenut pahimman pikavippihelvettini sen takia että jouduin yhtäkkiä viettämään pari viikkoa sairaalaosastolla. Kun kalliit elämäntapani jo valmiiksi tekivät sen ettei edes keskipalkka tuntunut aina riittävän elämiseen, yhtäkkinen useamman sadan euron osasto- ja kipulääkelasku sotki talouteni todella pahasti. Kun siinä vaiheessa ei sitten enää ollut luottokorttia, eikä pankkini (Nordea) suostunut antamaan edes kertaluontoista kulutusluottoa, ei jäänyt paljon muita vaihtoehtoja kuin ottaa vippiä. Luottotietojen katoaminenhan kun ei Suomessa oikein ole vaihtoehto, eli laskut kuitenkin pitää maksaa vaikka sitten velaksi. Eikä sitä elintasoaan oikein myöskään pysty säätämään alaspäin -- sopii kokeilla jollei usko.

Itse olen tähän asti sitten pystynyt maksamaan vippini pois, vaikka ne ovatkin menneet viime vaiheessa perinnän kautta. Eli tulleet viime kädessä kamalan kalliiksi. Noin kuukauden päästä tiedän myös varmuudella, että pystyn maksamaan kaikki vippini, velkani ja ylipäänsä velvoitteeni kokonaisuudessaan pois; niin pitkälle en olisi mennyt ettäkö olisin suorastaan konkurssikunnossa, vaikka tässä onkin niin mielentilan kuin likviditeettiongelmienkin tähden lipsuttu velan puolelle, ja usein jopa sen velan takaisinmaksupäivässä.

Silloin pitääkin mielestäni kysyä, miksi puhtaaseen tulontasoitukseen suunnattu velka on suomalaisessa yhteiskunnassa niin hankalaa saada. Niin hankalaa, että sitä varten tarvitaan erillinen, ei-aivan-niin-kunniallinen pikavippisektori kuin mitä oma kotipankkisi olisi?

Aiemmin olisin libertaarina väittänyt, että tuo kaikki on vain järkevää luottoriskien hallintaa. Nyt viimeisen pankkikokemukseni nojalla olen kuitenkin eri mieltä, ja olen alkanut etsiä ongelmaa pankkijärjestelmän erioikeuksista. Nimittäin, jostain syystä, vaikka minulla nyt tosiaan on mustaa valkoisella siitä että varsin suuri kertaluontoinen rahasumma on tippumassa tililleni, uskottavalta taholta, pankkini ei siltikään suostu myöntämään lyhytaikaista lainaa tuota vastaan. Se ei suostu edes neuvottelemaan aiheesta, vaikka takaisin heille vuoden lainan tuotot kuukauden lainasta, ja olisin ollut järjestelyyn jossa he ottavat rahan saapuessa omansa päältä ennen kuin pääsen itse koskemaan jäljellejäävään osaan.

Silloin, väittäisin että suomalainen pankkijärjestelmä on liian jäykkä vastatakseen minun tai monen pienluototettavan elämäntilanteeseen kunnolla. Pikavippisektori on syntynyt täyttämään tuon raon, osin pankkilainsäädäntömme porsaanreikiä (tietoisestikin) hyväksikäyttäen.

Ja sitten, viimein, pikavippisektori on myös tehnyt itsestään uniikisti kannattavaa jopa verrattuna perinteiseen pankkisektoriin käyttämällä hyväksi erästä toista porsaanreikää. Nimittäin perintä-, ulosotto- ja konkurssilainsäädäntömme julmuutta.

Pikavippien suurin ongelma ei ole se, että niillä on korkea korko. Niiden suurin ongelma päin vastoin ovat niiden sivukulut, joihin tällä korkeariskisellä sektorilla lukeutuvat myös maksamattoman velan massiiviset perintäkulut. Kuten sekin haitta joka lopullisesti ylivelkaantuneen asiakkaan -- mitä en onneksi ole tai tule olemaan -- loputtomasta ulosotosta sosiaalivaltiokannustimineen seuraa. Siinä missä järkevissä, kilpailluissa oloissa pikavipistä perittäisiin korkeaa riskipreemiota mahdollisten luottotappioiden kattamiseksi, nyt noita luottotappioita ei tarvitse koskaan edes alaskirjata kun kukaan ei voi mennä konkurssiin, ja lisäksi vielä niin pikavippiyhtiö ja valitsemansa perintäyhtiö pääsevät sälyttämään 5-20€ per automaattinen transaktio lisää mukaan velkaan, ja keräämään sillekin vielä viivästyskorkoa. Loputtomiin.

Jokin aika sitten, puhuessani liberaalikavereideni kanssa Facebookin libiryhmässä, esitin tämän ongelman niin, että "totta kai laskennalliset kulut repeävät käsiin ja eroavat reaalisista kuluista, jos joku saa käyttää toisen rahoja omaksi hyödykseen". Eli siis, totta kai perintä- ja muut sivukulut räjähtävät käsiin, jos velkoja pääsee mitenkään päättämään niistä, eikä velallinen, ne maksavana, voi kilpailuttaa niitä mitenkään edes. Silloin näkisin oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa suorilta miten vähentää pikavippien ominaisinta ongelmaa.

Ensinkin voitaisiin todeta niin, että velkoja ei saa periä mitään sivukuluja, tai ainakaan mitään kiinteitä kuluja joista ei ole sovittu suoraan velkasopimuksen solmimishetkellä. Tämä pakottaisi niin pikavippifirman kuin kaikki muutkin sisällyttämään odotetut sivukulut velan korkoon, eli käytännössä tekemään kaikista velkasopimuksista osin myös vakuutuksen sivukuluille, jonka kustannukset jaetaan proportionaalisesti velottavien välillä.

Tuo luonnollisesti kuullostaa tosi pahalta, ainakin moraalisesta näkökulmasta, vaikka samalla se tuntuisi myös omituisen hyvältä opintolainan kohdalla lähes kaikille. Mutta onhan siihen sitten ainakin se toinen vaihtoehto, jota sitten itse näin toistaiseksi taidan kannattaa: mitäs jos annettaisiin velottavan päättää vapaasti siitä mikä perintäyhtiö häntä lopulta velkoo, niin että velallinen joka lopulta kuitenkin joutuu maksamaan perinnän kustannukset, voisi ainakin kilpailuttaa vapaasti kyseiset kustannukset?

Tuo järjestely nimittäin toisi sen suurimman ongelman, eli väärästä suunnasta määrätyn perimiskustannuksen, takaisin vapaan talouden ja sen itsekorjaavuuden piiriin. Toki tuo ei ole simppeliä, eikä se ole ainoa ongelma tässä, eivätkä pikavippaajat ainakaan taatusti tykkäisi tästä järjestelystä (onhan ollut uutisia että heillä on jopa diilejä perijöiden kanssa kun tuo perintäbisnes on hintasääntelystään johtuen niin paljon kannattavampaa kuin edes vippi). Mutta kokonaistaloudellisesti ajatellen, ettei tuo vain olisi se ensimmäinen ja tehokkain askel kohti järkeviä luottomarkkinoita, ensin sub-prime-vippien kohdalla? Sitten lopulta ehkä muutenkin, vaikkapa sellaisissa suuremmissa jutuissa kuin (yksilötasoinen) konkurssioikeus, yksilön hädänalaisen tilan hyväksikäyttö (meikäläinen nykyversio "koronkiskuruudesta", jota järkevämmässä institutionaalisessa raamissa voitaisiin siis hellyttää), tai vaikkapa suurimpana ja tärkeimpänä ihan vain se miten Suomessa suhtaudutaan velkaan, ja näköjään ei ymmärretä sen kokonaistaloudellista kontekstia.

Ehkäpä vielä aikanaan päästäisiin siihenkin, että velasta -- ihan totisesti myös yksilöllisenä päätösongelmana eikä vain tällaisena likviditeettiyllärinä -- voitaisiin puhua järkevästi jopa kansalaistaidon tunnilla peruskoulussa. Ei tunteella, vaan tiedolla, koska kyllähän me jo tiedämme aika paljon aiheesta, ja jopa siihen liittyvän tunneilmaston synnystä.

2012-03-14

Ehkei hoitoa, mutta tarpeellista silti

Pisimmästä aikaa sisäministeri Räsänen on tuottanut aidosti kiinnostavan ja järkeillyn kirjoituksen. Sen aiheena on eutanasia, jota ministeri vastustaa. Tällä kertaa minustakin tuntuu, että kyse ei ole aivan vain kristisllisdemokraattisesta poliittisesta löpinästä, vaan aidosta eettisestä ongelmasta, joka ansaitsee todellisen vastauksen.

Räsäsen ensisijainen huolenaihe näyttää olevan perinteinen huoli ihmiselämän arvon alentumisesta, sikäli kuin armomurha sallitaan, ja siitä lähtevä liukas pinta kohti institutionalisoitua tappamista "järjen" nimessä. Tämä argumentti on itse asiassa nähdäkseni pitävä, eikä natsikorttikaan sen kohdalla ole turha: on hyvin tunnettua, että alkukantaisissa ja/tai muuten köyhissä yhteiskunnissa ihmiselämä ei ole sillä tavalla arvossaan kuin se länsimaissa nykyään on, ja sen pitäisi olla. Saksalaisten kansallissosialistien ja liittolaisinaan vaikkapa japanilaisten toisen maailmansodan aikainen ideologiasta lähtenyt ihmishengen arvonalenema oli tuossa suhteessa merkittävä ja pelottava taantuma ihmisarvon käsitteen kehityksessä: todellakin on aivan liian helppoa lipsahtaa siihen, että ihmisyksilöä jälleen aletaan kohdella kuin tuotantokarjaa, ja hänen oikeuttaan elämään pitää kontingenttina yhteiskunnan yleiselle hyvinvoinnille tai vastaaville, triviaalimmeille arvoille.

Itse kuitenkin näkisin tämän aiheen klassisena liberaalina hieman toisesta näkökulmasta. Ensisijainen ongelma tuossa ei ole se, että eu-tanasia, siis kirjaimellisesti "hyvä kuolema", olisi sinänsä jotenkin ihmisarvon vastaista. Paremminkin päin vastoin. Ongelma on siinä että tuon käsitteen alle niputetaan monia täysin toisistaan poikkeavia asioita, joista osa on ja osa ei ole ihmisarvon mukaisia.

Ongelma tulee minusta siitä, että yksilön tahdon vastainen, tarkoituksellinen tappaminen, siis murha, sekoitetaan yksilön itsensä haluamaan tai luultavasti haluamaan kuolemaan, eli itsemurhaan. Tietyissä tilanteissa, kuten tajuttoman tai muutoin kommunikaatiokyvyttömän terminaalipotilaan kanssa tuo ero voi olla hienonhieno, ja sen unohtaminen tosiaan voi johtaa liukkaaseen pintaan kohti institutionalisoitunutta ihmisoikeusrikosta, jos ero pääsee unohtumaan. Omalla kohdallani en usko, ja useimpien järkevien, suhteessa varakkaiden länsimaisten yksilöiden kohdalla en usko, että tuo ero noin vain hukkuisi. Tai jos siitä on pelko, epäilen, että yksilön oikeuksien ja sekulaarin etiikan tietoinen vaaliminen yhteiskunnassa olisi paras keino estää tuota eroa häviämästä.

Räsäsen viittaama Hippokrateen vala on tuosta yksi esimerkki. Vaikken tietenkään lääketieteen historian asiantuntija olekaan, tietääkseni Hippokrates (tai oppilaansa) sisällytti myrkkyjä koskevan kappaleen valaan ensi sijassa siksi, että ajalla jolloin myrkytystä ei voitu helposti erottaa luonnollisesta sairaudesta, jolloin lääkinnän tuntijan erityinen asiantuntemus olisi ollut perin hyödyllistä verivihoihin ja muihin vastaaviin ikäviin ilmiöihin taipuvaisen kansan käsissä, käytettynä toisia vastaan. Vastaavasti raskaudenkeskeytyksen lääkinnälliset keinot kiellettiin uskoakseni valassa lähinnä sen aikaisten keinojen melkoisen epävarmuuden ja odottavalle äidille koituvan rajun toksisuuden tähden, ja koska korkean lapsikuolleisuuden oloissa niin ei-raskas synnytysikäinen äiti kuin keskeytetty raskauskin olivat tietyssä mielessä aina yhteiskunnallinen taakka. Ja mitä tuosta "cutting into stone"-kohdasta tiedän, se liittyi silloin vasta ensiaskeliaan ottavaan leikkaushoitoon, joka ennen hygienian ja antibioottien keksimistä oli kirjaimellisesti fifty-fifty -operaatio, joka tappoi puolet hoidetuista infektioihin, verenvuotoon ynnä muuhun mukavaan.

Tuolla tavalla historiallisessa kontekstissaan luettuna Hippokrateen vala ei enää tarkoita ihan sitä mitä sen kirjain sanoo. Päin vastoin, se on abstrahoitavissa, nykyoloissa pitäisi abstrahoida, ja todella abstrahoidaankin yleiseksi ammattietiikan ilmaukseksi. Kuten useimmissa professioissa, sen voi tiivistää likimain niin, että "toimi aina agenttina päämiehesi puolesta", vaikka nuo valat aikaisissa muodoissaan aina ilmaistaankin historiallisesta välttämättömyydestä kuhunkin alaan erityisesti liittyvällä kielellä, joka on käytännönläheisempää ja alakeskeisempää kuin se yleinen eettinen perusperiaate joka niistä nykyään on tunnistettavissa.

Tuota periaatetta seuraten, se aito "hyvä kuolema" ei sitten nähdäkseni ole lääkärin etiikan vastainen, vaan enemmänkin sen myötäinen. Jos yksilö omasta valinnastaan haluaa kuolla, ja lääkärillä on keino tuottaa hyvä, humaani kuolema, lääkärin nähdäkseni tulisi toimia päämiehensä puolueettomana agenttina. Tietenkin lääkärillä on tässä sitten samasta ammattietiikasta johtuen aivan erityinen vastuu erottaa potilaan oma tahto sukulaisten ja yhteiskunnan tahdosta; hänellä on vain yksi päämies, eli potilas, ja vain hänen tahtonsa merkitsee näissä kysymyksissä jotain. Mutta pohjimmiltaan, lääkärinvala ja lääkärin ammattietiikka ylipäänsäkin ovat olemassa juuri sen takia, että tällaisissa aina äärimmäisen vaikeissa tilanteissa potilaan omaa etua ajettaisiin, huolimatta siitä että vastakkaisia paineita on niin lääkärin oman mielipiteen kuin ympäröivän yhteisönkin taholta; Kantin ajatusten mukaan, eipä se moraalinen aihe tai päätös olisi ylipäänsä jollei tätä ristiriitaa olisi olemassa.

Paljon jälkeen aikaisten lääketieteen perustajien, meillä on myös kehittynyt yleisempi ymmärrys ihmisoikeuksista ja yksilönvapaudesta. Kuten Räsänen sanoo, se ulottuu myös lääkärin ajatuksen- ja omantunnonvapauteen. Nykyään eri mieltä saa olla, eikä kaikkien etiikan tarvitse seurata samoja ratoja. Siksi olen sisäministerimme kanssa samaa mieltä siitä, että lääkärinkään ei tulisi joutua tekemään mitään omantuntonsa vastaista. Ei aborttia, ei armomurhaa, eikä mitään muutakaan.

Tästä kuitenkin sitten päädytään moderniin, leimallisesti poliittiseen ongelmaan: suomalainen terveydenhuoltojärjestelmämme on pääsääntöisesti julkinen, yhteinen ja hieman institutionaalisesta pakostakin varsin monoliittinen. Jos näin ei olisi, kukin aborttia tai eutanasiaa itse tahtova voisi hakea vapaasti lääkärin jolla ei ole moraalista ongelmaa suorittaa kyseinen proseduuri. Nyt kuitenkin kaikki joutuvat käymään saman systeemin piirissä, ja sillä systeemillä pitäisi olla myös yhtenäiset lailliset säännöt. Eli yhtäkkiä siitä mikä muuten olisi voinut olla yksilön oma ratkaisu, tulee hieman liiankin helposti koko yhteisön binaarinen valinta: joko eutanasia sallitaan tai sitten ei.

Tätä tendenssiä vastaan pitäisi minusta tapella jopa julkisen terveydenhuollon sisällä. Jotta lääkärien omantunnonvapautta voitaisiin kunnioittaa, ketään ei tulisi pakottaa suorittamaan toimenpiteitä jotka ovat omantunnonvastaisia. Mutta samalla, jotta myös potilaan oikeuksia kunnioitettaisiin, lääkäriä pitäisi voida omantunnoneroavuuksissa vapaasti vaihtaa sellaiseen, jonka arvot ovat yhteneväisiä potilaan kanssa—tuota voidaan nähdäkseni pitää eräänlaisena Hippokrateen valan modernina laajennoksena, matkalla kohti vielä parempaa lääkärin ja potilaan agent-principal-, professionaalisuhdetta. Toisin sanoen, kuolinpiikin ei pidä olla positiivinen oikeus, koskien yksittäistä lääkäriä, mutta sen tulee kyllä olla negatiivinen oikeus/lupa, niiden lääkärien kanssa jotka ajattelevat kuolemasta samalla tavalla kuin minä ateistina. Ketään ei tule pakottaa, ei kuolemaan, eikä armomurhaan, muttei myöskään pakotettuun hengissäpitoon.

Viimein, ministeri Räsäsen kirjoitus herätti minussa erään aika voimakkaan, lähiaikaisen muiston, joka lienee tässä pakko jakaa. Isotätini nimittäin hiljattain kuoli keuhkosyöpään, antaumuksellisena tupakoitsijana. Myös vanhana naisena, jonka oli pakko aikanaan ollut olla melkoisen ihqu anarkistitytteli. Hänen syöpänsä oli havaittaessa jo niin pitkällä, ettei sitä olisi voitu hoitaa, eikä hänellä siskonsa, isoäitini, kuoleman jälkeen selvästikään ollut juuri mitään minkä vuoksi enää elää; hän myöntyi kohtaloonsa ja kieltäytyi raskaista hoidoista jotka olisivat voineet pidentää hänen elinkaartaan korkeintaan kuukausia.

Kävin perheeni kanssa pariin otteeseen katsomassa häntä sairaalassa. Aivan liian vähän, aivan kuten Räsänen sanoo: suomalainen yhteiskunta on omalla tavallaan niin yksilökeskeinen, hajautunut, juureton nykyään, sekä perinnäisestikin vahvojen yksilöiden juttu, että sitä tarvittavaakin tukea on vaikea antaa, vaikea saada, ja eritoten järkyttävän vaikeaa vastaanottaa. Isotätini teki juuri sen mitä Räsänen sanoi: häpesi sairaalavaatteista alennustilaansa, etäännytti sukunsa uskoakseni suojellakseen meitä kivulta, ja kaikkea sitä. Noin ei pitäisi olla, mutta meneekö se sanomisella pois? Ei, se menee pois vain yhteiskunnassa jossa alunperinkin luotetaan paljon enemmän perheeseen ja sukuun kuin valtiovaltaan.

Aktiivinen emotionaalinen tukeminen on suomalaisessa yhteiskunnassa hankalaa jopa silloin kun jotain toivoa eloonjäännistä on, mutta eritoten se on vaikeaa kun kuolema on saneltu, kello tikittää jo, eikä elimistö enää tee normaaleja juttujaan vaan alkaa brakata niin että se tuntuu. Ei saa enää henkeä jollei tee jatkuvasti enemmän tietoista työtä.

Ensimmäisellä tapaamiskerralla isotätini oli aikalailla oma itsensä: helvetillisen nopea, tumman humoristinen, puolilakoninen stadin muija. Ehkä ainoa pienessä suvussani jonka kanssa syntyi jonkinlainen emotionaalinen side—parvekkeen röökipaikalla, jonne oli yhtäkkiä kiva mennä mukaan, muuten. Suruprosessi oli kuitenkin mennyt jo ensimmäiset askeleensa läpi: hän oli selvästi myöntynyt kohtaloonsa, ja mietti mitä on jättänyt jälkeensä. Kyseli minulta eritoten sitä, missä minun siippani on, kun sellaisia ei ole näkynyt ollenkaan tarpeeksi. Ei moisista koskaan aiemmin ollut puhuttu noin vakavasti. Minulla oli vaikeuksia vastata yhtäkkiä noin vaikeisiin ja terminaalisiin ajatuksiin; välttelin ja katsoin pois ja yritin pitää yllä kivaa mielialaa muuten. Se oli jälkeenpäinkatsoen luultavasti virhe; mun ois pitänyt hakea rullatuoli, roudata se röökipaikalle ja heittää hyvää läppää sen kanssa.

Uskoakseni isotädilläni oli pienisoluinen karsinooma, eli se aggressiivisempi keuhkosyövän muodoista, koska vain muutamia viikkoja myöhemmin uudestaantavatessani hän ei enää pystynyt puhumaan ymmärrettävästi tai edes siirtämään itseään parempaan asentoon sairaalasängyssään. Jatkuvasta oksikodonitiputuksesta (minun piti lukea mitä tiputuspullossa on koska formaalisti en ollut perheenjäsen) ja "tarvittavista" lisäpiikeistä huolimatta hänellä edelleen oli kovia kipuja—minkä saimme selville vasta neljännellä tai viidennellä kerralla kun pyysimme häntä toistamaan mitä hän sanoi. Kaikki energia meni jo siinä vaiheessa ihan vain siihen vähäiseen hengitykseen mikä oli jäljellä. Tarvittaessa kipuun annettava lääkitys olisi silti pitänyt edelleen pystyä pyytämään itse; mitään sairaalasarjoissa nähtäviä kipupumppuja ei ollut, vaan sen sijaan isotätini oli eristetty infektioriskin tähden ympäri vuorokauden omaan huoneeseensa, jossa edes kanssasairastajien sosiaalinen kontakti ei ollut läsnä. (Hän kieltämättä oli introvertti, eli tuo saattoi olla ns. "mixed blessing", mutta silti, tuo tapahtuu jopa niille sosiaalisemmille jotka terminaalivaiheessaan saavat edes epäillyn infektion.)

Tuo stadin aito muija ja taksikuskin tytär kuoli noin kaksi viikkoa myöhemmin. Epäilemättä kovissa kivuissa, joita ei todellakaan hoidettu millään sedaatiolla, tai edes morfiinilla. Vaikka se taatusti olisi tuossa kohtaa ollut aiheellista; itse jo kyselin ns. "vapailta markkinoilta" monia erilaisia "huumeita", helpottaakseni hänen oloaan, ja mietin jo että pitäisikö minun ehdottaa hänelle minun tekemääni armomurhaa. Itse kuitenkin olen aina ollut valmis viime kädessä helpottamaan toisen oloa jopa sillä viimeisellä keinolla, humanistisen etiikkani nimissä, vaikka siitä sitten tulisikin aika karvas linnatuomio aivan takuulla. Mutten koskaan ehtinyt ajoissa kysymään; hänen keuhkosyöpänsä oli liian aggressiivinen, ja minä sitten liian epäsosiaalinen suomalainen että olisin ollut riittävän usein tai oikealla tavalla läsnä. Nyt ja vastaisuudessa tuo kaduttaa aika rankasti. Uskoakseni vain isäni tietää edes lähes kuinka Aira kuoli, ja voi mennä aika kauan ennen kuin hän suostuu kertomaan siitä minulle.

Epäilen, että oma kohtaloni on vielä tismalleen sama, koska poltan röökiä vähintäänkin kolme kertaa niin paljon kuin isotätini. Nyt myös tiedän, että palliatiivinen saattohoito ei täällä ole sillä tasolla jolla sen pitäisi olla: kun hankit syövän, luultavasti kuolet äärimmäisissä kivuissa, ja hitaasti. Tiedänhän kuitenkin senkin, omien selkäleikkausteni jäljiltä, ettei niitä oikeita kipulääkkeitä anneta tarvittavia määriä, sekä että nuo opiaatitkaan eivät auta lainkaan niin hyvin kovaan kipuun kuin yleisesti väitetään. "Sedaatio", se on myös ilmeistä puppupuhetta ministerin taholta: se on jo terminä väärä, koska se tarkoittaa rauhoitusta, ei tunnon- tai tajunnanmenetystä ("anaesthesia") jonka terminaaliset syöpäkivut vaatisivat. Enkä tiedä että indusoitua koomaa olisi koskaan käytetty edes saattohoidossa Suomessa, vaikka se humaanisista syistä onkin tarpeellista ja joskus harvoin käytössä muualla, yksityisessä praktiikassa.

Niinpä, kun luultavasti tulen kuolemaan keuhkosyöpään ennemmin tai myöhemmin, aion pitää hyvää huolta siitä että oma "hyvä kuolemani" tulee, eikä ole kiinni hoitohenkilökunnan tuntemuksista. Luojalle kiitos siitä, jopa ateistina, että satun tietämään farmakologiastakin tarpeeksi, ja tuntemaan riittävän omituista porukkaa, jotta pystyn tarvittaessa tappamaan itseni ajoissa. Koska kukaan, ja toistan että kukaan, ei halua mennä tavalla jolla isotätini meni. Se tapa oli täydellisen epäinhimillinen jo pari viikkoa ennen kuin loppu viimein tuli. Varsinaisesta lopusta on nähty enemmän kuin yksi painajainen.

Toisen sairaustapaamisemme nojalla olen myös aika varma, että isotätini olisi ollut tiukkana kimmana samaa mieltä: jos se on menoa kuitenkin, mennään sitten ainakin kivasti ja vähimmin haitoin muille. Epäilen, että näin olisi ollut vaikka hän oli uskoakseni sen toisen, vastakkaisen, vasemmistolaisen valistusaatteen edustaja eläessään: sillekään tosiasialle joka on Kuolema ei tule kääntää katsetaan, vaan ottaa se sellaisena mitä se on.

Luultavasti juuri sen takia hän ajoi meidät pois toisella kerralla katsomasta kärsimystään—mutta samalla luultavasti olisi voinut hyötyä paljon kovemmasta palliatiivisesta hoidosta kuin hän sai, sekä lopulta humaanista, hyvästä kuolemasta. Ja luultavasti juuri sen takia hän olisi uskoakseni ollut muutenkin samaa mieltä kanssani eutanasiasta: ei kukaan järkevä ihminen kuvittele että se olisi millään tavalla osa hoitoa. Se on vain järkevä vaihtoehto sen jälkeen kun hoito ei enää pysty estämään hidasta ja tuskallista kuolemaa.

2012-03-09

Kymmensormijärjestelmä, tjsp

Jostain syystä suomalainen opetusjärjestelmä edelleenkin pitää kymmensormijärjestelmän, siis näppäimistökirjoituksen, opetusta valinnaisena aiheena. Toisin kuin kaunokirjoituksen opetusta. Vaikka kukaan ei ole kaunokirjoittanut enää vuosiin, ja kaikki ovat käyttäneet näppäimistöä. Ainakin kaikki järkevät ihmiset piltistä mummoon, ja muistakin kaikki ne jotka lukevat tämän tekstin.

Eli ajattelinpa kertoa tästä näppäimistöjutusta sitten pari puolta joita opettajasi ei koskaan kerro sinulle. Ei piltille sen enempää kuin vaarillekaan.

Näppäimistön käyttö ei ole sama kuin kymmensormijärjestelmä, eikä sitä olennaista juttua kutsuta edes englanniksi, netin käyttökieleksi, tuolla nimellä. Englanniksi se on "touch typing", eli "kosketuskirjoitus". Se kuvaa paljon paremmin sen mistä hommassa on oikeastaan kyse: tarkoitus olisi oppia kirjoittamaan niin että ei tarvitse katsoa näppäimistöön, vaan pystyy tuntemaan sen ihan vain, ja samalla katsomaan mitä ruudulla tapahtuu.

Sen takia näppäimistössä esimerkiksi aina on ne pienet kohokkeet f- ja j-kirjaimien kohdalla, jotka auttavat asemoimaan molempien käsiesi neljä sormea kivasti sille ns. "kotiriville". Kun etusormet tuntevat nuo nyppylät ja kaikki paitsi peukalosi ovat vaakasuorassa näppäimistön eri näppylöillä, siitä on hyvä lähteä iskemään kirjaimia. Eikä saa pelottaa se että etusormien välissä on kaksi kirjainta; usko pois, ahistus ja jännitys tulis jos ne kädet olis niin lähellä toisiaan.

Näppäimistöllä ainoat nappulat jotka ovat missään järkevässä suhteessa toisiinsa ovat numerot ja osa toimintonäppäimistä. Muu on kaaosta jopa sellaiselle joka puhuu toisia kieliä. Tämä on tosi ikävää opeteltavaa, aivan kuten kertotaulu...mutta aivan kuten kertotaulu, kun sen on kerran oppinut ulkoa ja käyttänyt sitä hetken, sitä ei tartte enää ajatella. Tuohon oppimiseen menee päivittäisellä harjoituksella noin kahdesta kolmeen viikkoon, ja sitten se auttaa sua loppuiän. Eli kyse ei ole mistään tutkonnosta, vaan enemmänkin siitä että opit tekemään kelvollisen ruskeakastikkeen pannulla; työläästä jutusta, mutta lopulta kuitenkin aika pikkuisesta.

Touch typingin oppimiseen on kolme erillistä tapaa. Kaikki niistä vaativat että alkuun yrität olla katsomatta näppäimistöä vaikka kuinka tekisi mieli, ja muistaa päässä missä ne nappulat ovat. Sen yli ei pääse vaikka mikä olisi; tähän ei ole muuta lääkettä kuin opettelu, ja vieläpä aika ikävä semmoinen kun tällainen hienomotorinen oppiminen tuntuu pahalta ennen kuin se on onnistunut. Tuo karvas lääke pitää vain niellä, ja kestää sitä se pari, kolme viikkoa mitä se kestää. Ne keinot sitten ovat:
  1. Käytä jotakin kymmensormijärjestelmän opettamiseen tarkoitettua softaa. Niitä löytyy verkosta vapaina ja ilmaisinakin, jopa Windowsille, ja ne voivat olla oikein tehokkaita. Ne näyttävät sinulle mitä nappulaa painat, ruudulla, antavat harjoituksia jotka opettavat nuo nappulat helpommista vaikeimpiin vähitellen, ja lopulta jopa haastavat kirjoittamaan pitkää tekstiä, antaen palautetta siitä kuinka paljon virheitä teet.
    • Tuo on työteliäiden tyttöjen ja luokan hikareiden tapa oppia järjestelmä. Jos pystyt siihen, tee se noin; lopputuloksena on se paras, siistein ja nopein järjestelmä, josta hyödyt kaikkein eniten. Se mitä nuo ohjelmat ja opettajasi opettavat on ihan aidosti se paras systeemi mitä tällaisella näppiksellä ylipäänsä pystyy tekemään, ja se tekisi sinusta jo noin 30% nopeamman kirjoittajan kuin minä voisin olla, yhden verkkolehden päätoimittajana. Eritoten se vähentäisi kirjoitusvirheitäsi rajusti siitä mitä minä teen, ja mitä minun pitää korjata koko ajan.
  2. Toinen tapa on se, että ihan vain hankkiudut jollekin turvalliselle foorumille, jossa voit kirjoittaa. Sanot että olet opettelemassa vasta, ja sitten ihan vain kirjoitat kunnes se alkaa tulla selkärangasta.
    • Näin itse aikanaan tein. Mutta se vaatii sietämätöntä itsekuria, koska toisin kuin opetusohjelmassa, ruudulla ei näy mitään muistutusta siitä missä järjestyksessä ne nappulat ovat. Eikä ole mitään opetusohjelmaa, joka opettaa sinua painamaan niitä oikein tai neuvoo sinua. Itse kyllä opin kirjoittamaan lopulta noinkin, ja siihen sähköposti (nykyään FB päin vastoin) auttoi. koska se teki hommasta juuri niin kiintoisaa että jaksoin hoitaa homman loppuun asti. Tämä lienee erityisen merkittävä hyöty hötkyileville pojille.
    • Mutta samalla tuolla keinolla ei kyllä opita sitä parasta kirjoitustekniikkaa. Minäkään en lopulta oppinut esimerkiksi käyttämään molempia pikkusormiani kuten pitäisi, välilyönti hoituu lähinnä dominantilla kädellä kun sen oikeastaan pitäisi mennä molemmilla vuorotellen, numeroiden kanssa joudun katsomaan edelleen näppäimistöä kun niitä käytetään, ja niin edelleen. Mutta kirjoitan kyllä pirun nopeasti kun pääsen vauhtiin, ja korjaan niin nopeasti että heikompi kirjoittaja ei edes huomaisi sitä livenä. Eli tämäkin on ihan totinen vaihtoehto.
  3. Jos joudut lukemaan tätä blogahdustani verkossa, epäilemättä osaat jo kirjoittaa. Ja jos tästä sitten on sinulle hyötyä, luultavasti kirjoitat jo väärin. Luultavasti kirjoitustekniikkasi on sitä että katsotaan näppäimistöön, ja sitten ruudulle, ja sitten näppäimistöön, ja sitten... Useimmiten käytät etusormia, kuten puhelimesi pikkunäppiksellä peukaloitasi, ja vieläpä olet tosi nopea niiden kanssa. Tietänet jo mistä puhun, myönnä vain. :)
    • Tuosta pitää opetella eroon jollet halua että myöhemmin tulee niskavika ja käsien jännevamma. Kyllä, ihan oikea vamma, joka pitää joskus keski-iässä vielä leikata, ja joka ei silti parane enää täysin. Näppäimistön ja hiiren käyttö ovat vaarallisia juttuja ihmiselle muutenkin, mutta tolla konstilla hankit kyllä vielä tavallistakin pahemman vaivan. Silloin edessä on oppimisongelmista se kaikkein pahin: poisoppiminen pahoilta tavoilta. Keinolla millä hyvällä olisi tarpeellista oppia pois siitä, että joudut katsomaan näppäimistöön kun kirjoitat.
    • Siihen yksi parhaista keinoista sitten on se, että kun opettelet kirjoittamaan uudelleen, panet jonkin peitteen näppäimistön päälle. Niin että sen ja näppäimistön välissä sormet voivat toimia, mutta et voi silti nähdä missä sormet ovat tai mitä näppäimissä lukee. Tuo peite voisi auttaa usein jopa ensioppimisen kanssa, mutta...
    • Jos joudut ensin poisoppimaan pahoja tapoja, se voi viedä ylimääräiset neljä viikkoa kovalla yritykselläkin. Sen päälle vielä vähän tavallista enemmän oppimisaikaa uudessa kirjoitustavassa. Ja silloin sitä peitettä tarvitaan enemmän kuin muuten. Usko pois, minä tiedän, koska tämä homma oli minulle luultavasti tavallista vaikeampaa, enkä vieläkään ole oppinut sitä kunnolla. Eli pitkässä tekstissä (ennätykseni oli reilu satakolmekymmentätuhatta merkkiä yhdeltä istumalta joskus teininä) pikkusormeni menevät semmoiseen kuntoon että maratoonarille tulisi paha olo. Mutta se on silti sen arvoista.

Jos tämä kaikki sitten on niin ikävää, miksi vaivautua? No sille on kovin yksinkertainen syy, jonka tajuaa vasta kun on tehnyt tuon homman kertaalleen: yhtäkkiä pystyy kirjoittamaan niin että katsoo ruutuun eikä näppikseen. Eikä vain se: vähän ajan päästä pystyy kirjoittamaan niin ettei edes tajua kirjoittavansa, vaan tuntee vain puhuvansa, samalla kun näppis soi. Aivan samalla tavalla kuin puhuessa ei enää mieti mitä se leukaluu tekee, vaikka pikkupilttinä sekin oli iso ongelma.

Plussana tulee sekin, että kun nykyään niin iso osa duuneista edellyttää jonkinlaista tietokonetaitoa, tai ainakin sitä että täyttää sekalaisia lomakkeita, siitä kirjoittamisesta ei tule aivan niin kamalia niska- ja selkävaivoja kuin muuten tulisi. Se että osaa edes kirjoittaa oikein, voi jo säästää useiden vuosien sairaslomilta joiden aikana ei voi ansaita sitä rahaa jonka aikuinen muuten tykkäisi ja kykenisi ansaita. Eli se muutaman viikon investointi oppimiseen—niin vittumainen kuin se todella onkin—tässä kannattaa, ja vieläpä aika isosti.