2014-06-07

Systeeminen riski ja osittaisreservijärjestelmä

Törmäsin Liberaalimafiassa "vaihteeksi" osittaisreservikeskusteluun. Siis siihen kuinka kamalaa on kun pankit voivat luoda tyhjästä rahaa. Itse taas miellän markkinamonetarismin ja toisaalta free bankingin fanipoikana asiat niin, että ongelma ei ole lainkaan fraktioreservissä, vaan tietyssä hieman syvällisemmässä kirjanpidollisessa sekä transaktiokustannuksiin liittyvässä ongelmassa. Niinpä, väännetääs sekin nyt auki.

Pohjustus lainasuhteisiin

Viimeisimmässä rahamarkkinakriisissä vakiintui termi systeeminen riski. Minusta se on keskellä osittaisreservijärjestelmään liittyvää keskustelua, kukaan ei kuitenkaan tunnu oikein ymmärtävän mistä siinä todella on kysymys, ja niin lupasin antaa siitä minimiesimerkin. Eli lähdetäänpä liikkeelle vain kahden pankin ja heidän kahden erillisen asiakkaansa välisestä rahaliikenteestä ja sopimusehdoista. Oletetaan vieläpä että molemmat pankit pitävät täyttä reserviä.

Eräänä päivänä vuonna 2014, asiakas Sampo tallettaa Nordea-pankkiin yhden kultakolikon. Mun kolikko on nyt pankin holvissa, ja voin nostaa sen tarvittaessa sieltä—samalla kun hyväksyin että käypää korkoa vastaan pankkini saa myös lainata kolikkoni eteenpäin. Seuraavana päivänä kuitenkin lisäksi käy niin, että Evli-pankilta kysytään lainaa, eikä sillä yhtäkkiä olekaan mistä lainata. Niinpä se pyytää apua Nordealta, ja tuloksena lainaa Sampon kolikon siltä. Kolikko päätyy lopulta Eevalle, joka kuluttaa sen Nokia-yhtiön tuotteisiin. Koska Nokian tili sitten on Nordeassa, kolikko päätyy takaisin kyseiseen pankkiin, ja maalaisjärki sitten voisi sanoa että minä, Sampo, voin myös nostaa sen sieltä koska vain.

Todellisuudessa noin ei kuitenkaan ole. Vaikka kolikko oli alunperin minun, ja se on nyt omassa pankissani aivan kuten heti talletukseni jälkeen, formaalisti se ei enää ole minun suorassa hallinnassani, eikä edes Nordean. Päin vastoin, se on yhtäkkiä aika monen erillisen sopimussuhteen päässä minusta jo: minä vs. Nordea, Nordea vs. Evli, Evli vs. Eeva, Eeva vs. Nokia, ja sitten vasta Nokia vs. Nordea ja Nordea vs. Sampo.

Yleensä tuosta ei aiheudu mitään erityistä ongelmaa. Minä talletin kuitenkin vain kolikon josta tiesin jo että se voi tulla lainatuksi eteenpäin. Eli en koskaan odottanutkaan että saisin noin vain nostettua sen tililtäni, jos se tuli lainattua. Jokseenkin sama homma kuin jossain ehdollisessa määräaikaistalletuksessa nykyään.

Paitsi että mitäs sitten jos alkuperäinen sopimus olikin sellainen, että saan todella nostettua kolikkoni koska vain? Nyt se homma menee hankalaksi, jopa siinä tapauksessa että se kolikko todella on omassa pankissani. Koska sitähän ei voida suoraan antaa minulle. Koko homma pitää kierrättää takaisinpäin pitkin sitä sopimusketjua joka alunperin syntyi: Nordean pitää maksaa Nokialle, jonka pitää maksaa Eevalle, ja Evlille, ja Nordealle, ja sitten vasta saan kolikkoni takaisin. Jos vaadin että saan kolikkoni takaisin pankkiautomaatilla just nyt…se ei nyt vaan voi enää tapahtua. Samalla, mitä nopeammin lopulta saan kolikkoni takaisin tuollaisesta pakkovaatimuksesta, sitä rumemmin se rikkoo useampien eri toimijoiden erilliset suunnitelmat.

Tuo on systeemisen riskin ensimmäinen ja tärkein periaate: kun jotain menee pieleen, se koskee ketjutettujen sopimussuhteiden kautta mielivaltaista porukkaa, ja yhtäkkiä kaikilla menee sen tähden ainakin jotain pieleen. Koska moisia hajautettuja juttuja ei edes voida clearata mitenkään helposti ja nopeasti, tuloksena on myös pienen ja lyhyen ongelman vahvistuminen suuremmaksi sekä pitkäkestoisemmaksi.

Osittaisreservin erillinen rooli

Fraktioreservin alla homma toimii sitten tietenkin niin, että jos tallettaja haluaa nostaa kolikkonsa, yleensä pankki palvelee noin omista reserveistään. Kolikko joka tulee takaisin ei enää ole se sama kolikko joka talletettiin, vaan jonkun muun yhtäläinen kolikko. Kolikoita ei myöskään pidetä reservissä yksi yhteen talletusten kanssa, vaan vain sen verran kuin keskimäärin vaaditaan nostopaineen tyydyttämiseksi.

Silloin aiempi ongelma kertautuu ainakin kahdesta eri syystä samaan aikaan. Ensinkin, ei enää ole mitään yksikäsitteisiä kolikoita joita voitaisiin tuolla tavalla naiivisti jäljittää pankki- ja luottojärjestelmän läpi. On vain sekalaisissa suhteissa, hajautetusti kertautuvia kirjanpidollisia merkintöjä, ja hirvittävä pilvi kahdenvälisiä laillisia sopimussuhteita jotka jäljittävät rahaan liittyviä velvoitesuhteita. Niistä ei ota saman tien selvää erkkikään, jos joku jostain syystä joutuu vetämään lainansa takaisin. Keskimäärin kaikki kyllä toimii, mutta sellaisessa yllättävässä hätätilanteessa jossa yksikin tuon sopimussuhdeketjun linkki joutuu jostain syystä vetämään lainansa takaisin homma menee hunningolle. Yhtäkkiä joudutaan kerimään takaisin (kirjaimellisesti) eksponentiaalinen määrä erillisiä sopimussuhteita, kun kukin sentti saattoi jakautua uudelleen ja uudelleen loputtomasti eri tilien, pankkien ja yksilöiden välillä, kertautuessaan. Tuloksena on yhtäkkiä viivettä joka syöttää epäluuloa joka syöttää lisäkysyntää nostoille joka syöttää…

Siis "bank run".

Ja toisekseen, mitenpä sitten edes varaudut tuohon ongelmaan? Jätät kokonaan lainaamatta toisilta pankeilta? Tuossa tapauksessa sinut kilpailtaan markkinoilta, koska osittaisreservi todella toimittaa selvää likviditeettikonversiorooliaan yhteiskunnassa, ja se toimii sitä paremmin mitä laajemmassa joukossa sitä harjoitetaan. Ehkäpä pidät suurempaa luottoreserviä. Mutta taas sinut kilpaillaan markkinoilta, koska tuo sitten syö korkotuottojasi. Kyse on siitä, että näet tismalleen saman markkinatiedon kuin muutkin pankit, eli jos käyttäydyt järkevästi, vastaat kuten ne muutkin, ja lopulta päädyt siksi osaksi samaa ongelmavyyhteä, mitä hyvänsä alunperin mietitkään.

Konkurssi. Exit(us).

Mikä siis meni pieleen?

Nähdäkseni perusongelma tässä on tuo useiden ketjutettujen sitoumuksien tuottama efektiivinen raskautus tilillä olevalle rahalle, ja eritoten se että tuota ei oteta mitenkään kirjanpidollisesti huomioon. Meinaten, jos talletit sen kolikkosi pankkiin sillä ehdolla että sen voi nostaa sieltä koska vain, etkä antanut oikeutta lainata sitä eteenpäin, no sittenhän mitään ongelmaa ei ole. Voit koska vain käydä hakemassa kolikkosi pankista, aivan yhtä varmasti kuin voisit hakea sen patjan alta. Ehkä jopa varmemmin, kun pankki taltioi rahansa holviin, ja holvin ovi on vahvempi kuin oman kämppäsi ovi.

Mutta heti kun se kolikko lainataan eteenpäin ja mukaan tulee sopimusoikeuden kommervenkkejä, kyseessä ei enää ole kolikko holvissa. Kyseessä on lupaus siitä että kolikko palautetaan tietyin ehdoin holviin kun vaadit niin. Tuo on hitaampi ja kitkaisempi prosessi. Kun tuo prosessi sitten etenee pidemmälle, se hyvin nopeasti tulee niin hitaaksi ja kitkaiseksi, että kolikko ei enää näytä lainkaan itseltään, vaan enemmänkin pitkän aikavälin abstraktilta optiolta tai derivatiivilta, jonka yllättävä purkaminen on paitsi tosi kallista ja hidasta, myös vaikuttaa ikävästi tosi moneen tahoon samaan aikaan. Fraktioreservin alla tuo voi jopa tarkoittaa että vaikuttaa kaikkiin samaan aikaan, ja voi nopeimmillaankin kestää puoli vuotta.

Taas, okei, fine. Ehkäpä täydellisen rationaalinen tallettaja varautui tuohonkin. Ei siksi ihmettele koko hommaa. Mutta sitten tulee mukaan se seuraava askel: kun noita myöhempiä sopimuksia tuossa ketjussa solmitaan, tiesivätkö ne sopijat sitten että tuollaisia ketjuja oli jo aiemmin luotu sen kolikon pohjalle? Nykyään yleensä eivät, ja tuossa on mun argumentin selkäranka: sitä tallettajien ja pankkien välistä rahaliikennettä kohdellaan nykyään lähes aina kuten se tilillä oleva raha olisi suoraannostettavissaolevaa pohjarahaa, vaikka todellisuudessa sen takana on täydellisen sikamainen pilvi noita kitkaisia sopimussuhteita.

Raha ei ole vain rahaa

Jopa neoklassisen taloustieteen ja sen reaalioptioteorian näkökulmasta, oikeampi tapa käsitellä tilillä olevaa rahasummaa olisi se, että siihen kiinnitetään sen täysi aika- ja muu "rakenne", kaikkine mahdollisine sopimuskitkoineen jotka sen takana vaikuttavat. Vain siinä tapauksessa että kyseessä on varastoitu kultakolikko jonka voi käydä hakemassa holvista, se olisi puhdasta rahaa. Muuten, se olisi kaikilta vaateiltaan ja kitkoiltaan tarkkaan tarkistettuja ja kirjanpidettyjä erillisiä senttejä, joilla kullakin olisi korvamerkintänä ihan kaikki tieto mitä siitä kunkin eri rahamarkkinatahon kulmalta on kerätty. Toisin sanoen nykyisessä fraktioreservijärjestelmässä vähintäänkin megatavutolkulla tietoa kaikista niistä monista eritavoin raskautetuista senteistä joista sun viime kuun palkka koostui.

Tuo tietenkin taas on täysin epärealistinen ajatus. Mutta se valaisee minusta aika hyvin sitä mikä tässä oikeastaan meni pieleen: jos rahaa kohdellaan ihan vain skalaarisuureena pankkien välisessä kirjanpidossa, silloin hukataan paljon olennaista riski-informaatiota. Yhtäkkiä on tavattoman helppoa hyväksyä tosi riskaabeleja merkintöjä ikään kuin ne olisivat selvää pohjarahaa jonka voi vain hakea holvista pois kun haluaa. Vaikka tuo ei ole totuus, ja se johtaa siihen että riski- ja aikarakenteet pyöristyvät pankkien välisessä kirjanpidossa pois, siten johtaen holtittomaan riskinottoon.

Pahan paikan tullen sitten kerta toisensa jälkeen osoittautuu, että se ei ollut totuus, ja sitten mennään konkkaan. Sitten naapuripankkikin menee konkkaan. Koko finanssisysteemi lakoaa ennen kuin noi hommat saadaan setvittyä auki, ja sitten tulee deflaatio, ja yhtäkkiä lapset kuolevat katuojiin koska ruokatehdaskin meni konkkaan siinä samalla.

Too Big to Fail.

Vastaus rahamaageille ja kommareille

Niinpä minusta ongelma ei ole ollenkaan fraktioreservijärjestelmässä, tai varsinkaan missään vapaan markkinatalouden sisäsyntyisessä dynamiikassa. Oikeastaan ongelma on siinä, että joku idiootti meni ja kohteli lainarahaa kirjanpidossa helpoimman kautta, eli samana kuin niitä perinteisiä, varmoja, kultakolikoita. Todellisuudessa hänen olisi pitänyt kohdella niitä hankalina reaalioptioina, ja arvottaa ne sen mukaan. Myös markkinoida niitä toisille pankeille niin, että oletettu riskiprofiili ja kitkat näkyivät suoraan tuoteselosteesta, sen sijaan että väitti niiden olevan "ihan vain rahaa".

Tuota kautta viereinenkin pankki olisi voinut varautua kunnolla sen "rahan" mukanaantuomiin riskeihin, eritoten niiden sopimusketjujen loppupäässä jossa nuo riskit-kitkat kasvavat kohtuuttomiksi ja arvaamattomiksi. Olisi voinut tavalla tai toisella vakuuttaa niitä vastaan. Ja olisivatpa ehkä systeemitasolla suostuneet johonkin sellaiseenkin järjestelyyn, jossa pahan paikan tullen tulee jokin erillinen, automaattinen, kaikenkattava, rekursiivinen, hätä-settlement-vaihe, sen asemesta että mennään tuhansien eri tahojen kanssa lamassa samaan aikaan vuosikymmeniksi konkurssioikeuteen…

Paha valtionvelka

Jostakin syystä monille tuntuu olevan vaikea ymmärtää, millainen velanotto on järkevää. Olen joskus vaahdonnut tästä aiemminkin, luottokorttien ja kulutusluottojen suuntaan, mutta ajattelin että ehkäpä tällä kertaa voisi vääntää hieman rautalankaa valtion velanotosta. Se nimittäin on vielä hankalampi aihe, vaikka siinä päästään uskoakseni aika vähin argumentein siihen yllättävään päätelmään että valtion ei pääsääntöisesti tulisi koskaan ottaa lainaa.

Velan tehtävät

Velkasuhteilla on taloudessa kolme päätehtävää. Ensimmäinen on kertainvestointien muuttaminen pidempikestoisiksi menovirroiksi. Tämä on tarpeellista, koska yksi sun toinen taloudellinen toimija tarvitsee mahdollisuuden tehdä suurempia kertainvestointeja kuin käsillä oleva likvidi omaisuus sallii. Esimerkiksi asunto voi olla hyödyllistä ostaa vaikka tilillä ei olisikaan koko asunnon hintaa. Kun ihmisten ja yritysten tulot yleensä ovat jatkuvia virtoja, konversio niistä suurempiin kertasummiin ja takaisin on hyödyllistä paitsi niin päin että ensin säästetään, myös niin että ensin ostetaan ja sitten maksetaan velkaa.

Yksittäisen ihmisen elämässä tuo on erityisen merkittävää juuri asunnon kaltaisten elinikäisten investointien kohdalla. Tästä seuraa varsinkin pienten ja lyhytaikaisesti olemassaolevien taloudellisten toimijoiden kuten yksilöiden ja pienyritysten toinen velantarve: asunnon tai vaikkapa isomman koneen maksuun käytettävä tulovirta ja niistä toisaalta saatava palveluvirta halutaan ajallisesti siirtää päällekkäin, sillä mitäpä hyötyä ihmiselle olisi asunnosta jos se on saatu säästettyä kasaan vasta siinä vaiheessa kun aika jo jättää? Tai vaikkapa yritystoiminta. Yrityksen pitää pystyä tarjoamaan palvelua alusta asti, eli jo kauan ennen kuin se on tuottanut sellaisia summia että se pystyisi rahoittamaan oman tuotantopääomansa. Tuo ajallinen klappi katetaan sitten lainalla.

Kolmanneksi, ongelmallisimmin, ihmiset eivät pysty toimimaan tehokkaasti tai voimaan hyvin kovin vaihtelevaisilla ja arvaamattomilla kulutustasoilla. Silloin odotettavissa olevia tuloja on mielekästä siirtää velan kautta ajassa taaksepäin, niin että kokonaistulovirta tasoittuu. Tästä on kyse vaikkapa järkevässä kulutusluotossa—mutta petollisesti myös velkakierteissä, sikäli kuin tulevat tulot ja/tai velan aiheuttama lisätaakka arvioitiin alakanttiin. Tämä on pohjimmiltaan sama juttu kuin ensimmäinen kohta, mutta sovellettuna kertainvestointien sijaan jatkuviin tulovirtoihin.

Luotottaja ja reaalitalous

Laajemmin, mikrotaloudellisesti puhuen, velan toisella puolella tietenkin aina pitää olla joku joka sen velan antaa, eli siis luotottaja. Hänellä pitää olla se likvidi omaisuus käsillä jolla velallisen tämänhetkinen kulutus rahoitetaan, ja riittävästi kärsivällisyyttä että hän jaksaa odottaa velanmaksua. Ts. hänen pohjimmiltaan pitää pystyä siihen säästämiseen johon velallinen ei pystynyt. Koska säästäminen on ikävää hommaa, siihen pitää kannustaa, ja tuloksena on että velallinen joutuu pääoman lisäksi maksamaan korkoa. Luotottajan näkökulmasta tuo on sitten sijoituksen tuotto.

Kokonaistaloudellisesti tuloksena ovat luottomarkkinat, joilla velalliset ja luotottajat kilpailuttavat toisiaan molemminpuolisesti, ja heidän kysynnöistään ja tarjonnoistaan syntyy yleinen, jaettu korkotaso. Se on yksi hinta muiden muassa. Usein sanotaan että reaalikorko on "rahan hinta", mutta tuo itse asiassa on harhaanjohtavaa: se mitä tässä oikeasti vaihdetaan ja hinnoitellaan on säästöhalu, eli siis (luotottajan) halu siirtää omaa kulutusta tältä päivältä huomiselle, niin että joku muu (velallinen) voi kuluttaa tänään ja takaisinmaksaessaan sitten huomenna pidättäytyä kulutuksesta.

Kun asiaa katsotaan tuolta kantilta, huomataan että tasapainossa niin tämän päivän kuin huomisenkin reaalisten kokonaistuotantojen ja kokonaiskulutusten pitää olla keskenään yhtäläisiä. Jos helppouden vuoksi oletetaan että mitään kasvua tai muuta reaalitaloudellista muutosta ei tapahdu, ainoa mitä velka muuttaa on se, missä järjestyksessä velallinen ja luottaja kuluttavat. Kärsimättömämpi kuluttaa ensin, pitkäjänteisempi myöhemmin ja kokonaisuudessaan suuremman osan kokonaisresursseista. Tuolla tavalla markkinat sovittavat koron, siis taas yhden hinnan, kautta lyhyt- ja pitkäjänteisyyden yhteen.

Todellisessa taloudessa korkoon tietysti vaikuttavat monet muutkin tekijät, tyypillisimpinä rahamarkkinoiden heijastusvaikutukset, teknologiset šokit jotka muuttavat saatavilla olevaa reaalipääomaa, trendit kulutuskäyttäytymisessä, tuottavien investointimahdollisuuksien löydettävyys, rahamarkkinoiden tehokkuus, ja monet muut. Tyypillisesti siirrot myös menevät sillä tavalla limittäin, että eri elinvaiheissa olevat ihmiset siirtyvät nuoruuden velallisuudesta keski-iän takaisinmaksuun ja luototukseen, palatakseen taas vanhuudessa kuluttamaan säästöjään. Mutta kokonaisuudessaan kysymys on aina siitä missä järjestyksessä reaalisia, talouden piirissä kulloinkin olevia hyödykkeitä kulutetaan; tasapainossa kaikkien rahamääräisten (nominaalisten) velkarahoitteisten ostosten ja takaisinmaksuvirtojen pitää summautua niin, että ne vastaavat reaalitaloudessa kulloinkin tuotettavia, eli siis myös kulutettavia, hyödykevirtoja.

Valtion erityisasema velanottajana

Tästä näkökulmasta valtio on perin kummallinen velallinen. Tuo on helpointa nähdä jos oletetaan alkuun ikuinen maailmanvaltio, jonka ulkopuolella ei määritelmällisesti ole eikä tule olemaan mitään taloudellista toimintaa, ja joka voi tavalliseen tapaan väkivallan uhalla käskeä ihmisiä suunnilleen miten haluaa. Tuollaisen rakennelman ei ole missään tilanteessa mielekästä ottaa velkaa, vaikka se kirjanpidollisesti ehkä olisikin mahdollista tai kätevää. Valtiohan voi tuossa tilanteessa peukaloida niitä fundamentaalisia kulutusjärjestyksiä miten lystää, ihan vain mahtikäskyllä, tai vaikka verottamalla ja tukemalla. Jos sen pitää rakentaa tie, sitten se vain verottaa vaadittavat rahat haluamaltaan taholta, ja rakentaa. Sillä hoidetaanko homma tuossa velkasuhteella vai näin ei ole mitään väliä, koska reaalinen vaikutus on kuitenkin sama: tietyt nykyiset resurssit jotka voitaisiin käyttää johonkin muuhun, käytetään nyt siihen että tietyömaalla hiippailee insinöörejä, ja tulevaisuudessa tie sitten toivottavasti tarjoaa käyvän palveluvirran vastineeksi.

Tuo kummallisuus johtuu pohjimmiltaan hyvin samanlaisesta jutusta kuin se, että suuryritykset eivät ota palovakuutuksia. Vakuutuksia otetaan siksi että jokin riski on niin suuri ettei yksittäinen taloudellinen toimija pysty kantamaan sen varianssia. Silloin suurempi joukko ihmisiä formaalisti sosialisoi toistensa riskit, jolloin yhden kannettavaksi jäävä osa kustakin muusta riskistä tippuu siedettävälle tasolle, ja lähenee suurissa joukoissa jatkuvaa menovirtaa (vakuutusmaksu). Jos kuitenkin potentiaalinen vakuutuksenottaja on jo itsessään niin iso toimija, että pari palanutta varastoa on sille päivittäinen, juokseva kuluerä, vakuutuksenottaminen ei ole enää mielekästä, vaan toimijan kannattaa absorboida riski itse.

Maailmanvaltion tilanne on hyvin samankaltainen. Jos mikään intertemporaalinen kulutuspäätös ylipäänsä on tehtävissä, valtio pystyy jo toteuttamaan sen ilman formaalia velkajärjestelyä. Noiden alun kolmen velan tehtävän puitteissa, jos jokin massiivi-investointi pitää tehdä, joko valtiolla on siihen varaa juuri nyt, tai kenelläkään ei ole. Koska valtio on aina ollut ja aina tulee olemaan, sillä ei instituutiona ole tuota kakkoskohdan ongelmaa joka kuolevaista yksilöä vaivaa. Ja kolmoskohdan jatkuvat tulovirrat, noh, valtiohan tietysti voi laskea nuo suoraan sillä kokonaistaloudellisella reaalitasolla, eli lähtien kaikesta tuotannosta ja kulutuksesta summana.

Ainoa teoreettinen hyöty velkajärjestelystä siis olisi, jos se toimisi jonkinlaisena kirjanpidollisena takeena siitä, että kun investointi tehtiin nyt, tulevaisuudessa valtio joutuu pidättäytymään kulutuksesta. Mutta tuollaiset lupauksethan ovat juuri valtion kohdalla merkityksettömiä. Vaikka valtio olisi jo velkaantunut, se voi aina tulevaisuudessa kuluttaa lisää vero- ja sääntelykoneiston kautta.

Tuosta ajatuskokeesta päästään sitten realistisempaan tilanteeseen kun skaalataan noita oletuksia takaisin. Jos valtio on nuori tai odottaa epäonnistumistaan, kakkoskohta alkaa koskettaa. Mutta Suomeenhan tuo ei nyt ainakaan päde. Jos valtio joutuu kohtaamaan ulkoisia, korreloituja talousšokkeja, varmaankin taas voisi tulla tilanne jossa se joutuu lainaamaan. Mutta osana euroaluetta, nuo ovat Suomen kohdalla taas perin rajattuja. Ja mitä kertainvestointeihin tulee, no mikähän se niin kallis ja odottamaton investointi oikein on, ettei se hoituisi Suomen valtion budjetista, viimeistäänkin säästämällä? Ainakaan Hornetit eivät tuolle tasolle kohoa. Omaan mieleeni tulee lähinnä sota, mutta Suomen valtionvelka ei kyllä johdu siitä. Talouskriisissä velkaelvytys ehkä voisi olla tuollaista, mutta kun taas ajatellaan reaalisesti, ei ole oikein mitään tahoa jolta sen velan voisi ottaa ilman että se syrjäyttäisi muuta taloudellista toimintaa vastaavasti, ja sitä paitsi tiedetään jo että se fiskaalinen multiplier on muutenkin n. tasan yksi, eli että tuon sortin elvytys ei edes toimi.

Tuon takia päästään siihen yllättävään lopputulokseen, että Suomen valtion ei tarvitse ja siksi ei pidä ottaa velkaa oikeastaan koskaan. Silti sitä velkaa on, eikä ihan vähän. Ei voi siis kuin todeta, että jossain vaiheessa sorruttiin syyttä suotta pikavippiin, ja mahdollisuus tehdä noin uudelleen pitäisi pikimiten tukkia. Minusta tuossa on hyvä argumentti sen puolesta, että velanotto tulisi perustuslaillisesti kieltää, paitsi ehkä sotavelan kohdalla.

Post scriptum portfoliomenninkäisille

Kun näin pitkälle on päästy, omasta libileiristänikin yleensä joku muistuttaa, että valtio saa luottoa tavattoman halvalla. Eli miksi huolehtia siitä? Syy tuohon on kahtalainen.

Ensinkin, tuli jo perusteltua että velka on syömävelkaa, jota ei olisi tarvinnut ottaa. Niin kauan kun—turha, hyödytön—mahdollisuus velanottoon ylipäänsä on, sitä syömävelkaa otetaan vastaisuudessakin. Tuolla on sitten reaalitaloudellisia vaikutuksia: kun valtio kuppaa tuolla konstilla irtaimen likvidin pääoman markkinoilta ja panee sen haisemaan, yksityisen talouden puolella suunniteltuja aidosti tuottavia investointeja jää tekemättä. Tuloksena me kaikki voimme huonommin, ja eksponentiaalisesti kasvavassa määrin kun aikaa kuluu.

Ja toisekseen, valtioon ei kohdistu tavallista kilpailupainetta tai markkinakuria. Silloin se ei koskaan voi olla täysiverinen osanottaja hintajärjestelmän toimintaan, eikä se pysty samalla tavalla arvottamaan sijoituksiaan kuin yksityiset taloudelliset toimijat. Tuloksena, normaali portfolioteoria ei päde valtioon, eikä sen perusteella voida päätellä että portfolio joka yksityisen yrityksen hallussa näyttäisi tehokkaalta ja hyvinsuunnitellulta olisi edes sellaisenaan valtion käsissä hyvä ajatus. Valtio kun ei pysty erityisasemastaan järkevästi päättämään koska sen vaikkapa tulisi hakkauttaa metsiään ja koska ei, tai mitä sen pitäisi tehdä kantaverkko-osuuksillaan. Tai edes koska maksaa sitä velkaa.